Eläin-club


Puhutaan eläimistä. Kaikille jotka ovat eläinrakkaita.


Viestejä53
Kuvia0
Jäseniä7
Keski-ikä14v.

Tämä kerho on Avoin.Voit osallistu kerhon toimintaan liittymällä sen jäseneksi.

Liity tähän kerhoon

Eläin tietoa

Kilpikonnat
Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kilpikonnat

Punakorvakilpikonna (Trachemys scripta elegans
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Matelijat Reptilia
Lahko: Kilpikonnat Testudines
Linnaeus, 1758

Alalahkot
Pystytaivuttajat Cryptodira
Paracryptodira †
Pleurodira
Proganochelydia †

Katso myös
Kilpikonnat Wikispeciesissä

Kilpikonnat Commonsissa



Kilpikonnat (Testudines) kuuluvat matelijoihin. Kilpikonnien lahko käsittää niin elävät kuin sukupuuttoon kuolleetkin, vedessä ja maalla elävät kilpikonnalajit. Kilpikonnille tunnusomaista on kylkiluista kehittynyt, luinen paksu kilpi. Kooltaan kilpikonnat ovat sademetsien parisenttisistä jopa kaksimetrisiin jättiläisiin. Kilpikonnat ovat pitkäikäisiä, kauimmin elävät lajit voivat elää yli 150 vuotta; ennätys on tällä hetkellä 188 vuotta.

Ensimmäiset kilpikonnat ilmaantuivat jo hirmuliskojen aikana, noin 200 miljoonaa vuotta sitten. Vaikka osa kilpikonnista viettää suuren osan elämästään veden alla, ovat ne kuitenkin ilmaa hengittäviä matelijoita. Niiden täytyy siis tulla pinnalle hengittämään tietyin väliajoin. Kilpikonnat myös viettävät aikaa maalla, useat lajit munivat rantahiekkaan. Maalla elävät kilpikonnat ovat kasvissyöjiä. Maakilpikonnat ovat rauhallisia eläimiä jotka eivät tee mitään pahaa ihmisille, mutta jotkin vesikilpikonnat voivat olla aggressiivisia ihmistä kohtaan.

Kilpikonnia on olemassa monia eri lajeja. Suomessa lemmikkeinä yleisimmät maakilpikonnalajit ovat kreikankilpikonna (Testudo hermanni), nelivarvaskilpikonna (Agrionemys horsfieldii) ja reunuskilpikonna (Testudo marginata). Näistä lajeista Suomessa kasvatetaan ainakin nelivarvaskilpikonnia ja useimpia on myynnissä eläinkaupoissa. Vedessä elävistä lajeista yleisin on punakorvakilpikonna.

Nykyään kilpikonnien tuonti Suomeen on sallittua, mutta joillain lajeilla täytyy olla asianmukainen CITES-todistus. Näitä lajeja ovat mm. espanjankilpikonna, leopardikilpikonna ja kreikankilpikonna.

Kilpikonnien hoito on vaativaa, sillä ne tarvitsevat paljon liikkumatilaa ja tarkkaan laaditun ruokavalion. Väärin hoidettuna kilpikonnat sairastuvat helposti. Terveen kilpikonnan silmät ovat kirkkaat eivätkä vuoda, iho on kimmoisa ja siinä ei ole loisia, kilpi on kova ja ehjä, peräpää on siisti, nenän ja suun seutu ovat kuivia, kilven muoto on tasaisesti kaareutuva, käytös aktiivinen ja vastustelee nostaessa ja uloste on kiinteää tahmaista ja lähes hajutonta






Kissa
Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kissa

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Kissaeläimet Felidae
Suku: Kissat Felis
Laji: Villikissa silvestris
Alalaji: catus

Kolmiosainen nimi
Felis silvestris catus
Linnaeus, 1758
Katso myös
Kissa Wikispeciesissä

Kissa Commonsissa



Kissa eli kesykissa tai kotikissa (Felis silvestris catus, joskus Felis catus) on villikissan (Felis silvestris) alalaji ja kissaeläimiin kuuluva kesy nisäkäs.

Kissoja on kesytetty ehkä jo heti maatalouteen siirtymisen jälkeen. Kissa ei ole pelkästään kotilemmikki, vaan maalla ja etenkin maatiloilla kissoista on hyötyä hiirien, rottien ja muiden tuholaisten pyydystäjinä. Kissat leikkivät mielellään, varsinkin nuorina, mutta harjoittelevat aikuisinakin leikkimällä saalistusta. Kissa on siisti eläin: se oppii helposti tekemään tarpeensa hiekkalaatikolle ja pitää itsensä puhtaana nuolemalla turkkinsa. Tyytyväisen kissan sanotaan kehräävän eli hyrisevän. Kissat voivat kehrätä myös hermostuneina, loukkaantumisen seurauksena tai esimerkiksi tappelun jälkeen alistumisen ja hyväntahtoisuuden merkiksi. Kissa voi oppia erilaisia temppuja kuten koirakin, esimerkiksi istumaan tai seisomaan takatassuillaan. Joskus tosin kissa saattaa hyvin tietää mitä siltä odotetaan, mutta valitsee itse toisin.[1]

Kissat elävät tavallisesti 15–20-vuotiaiksi, mutta hyvin hoidettuna ja asianmukaisesti ruokittuna yli 20 vuoden ikä ei ole poikkeuksellinen. Vanhimmaksi elänyt kissa oli kuollessaan tiettävästi 37-vuotias.[2] Leikatut kissat, etenkin urokset, elävät kauemmin kuin leikkaamattomat, jos ne ulkoilevat. Kaikki ulkoilevat kissat steriloidaan tai kastroidaan, jos halutaan välttää ei-toivottujen pentueiden syntyä.[3]

Kissalle voi allergisoitua, mikä johtuu sekä kissan syljestä että hilseestä, ei yleisen harhaluulon mukaisesti kissankarvoista. Lisäksi kissanhiekkaan lisätty hajuste saattaa aiheuttaa allergiaoireita.

Sisällysluettelo [piilota]
1 Fysiologia
1.1 Paino
1.2 Runko
1.3 Hampaat
1.4 Aistit
1.5 Leikkaaminen
2 Terveys
3 Rotuja
4 Kissat ja ympäristö
5 Historia
5.1 Kissat mytologiassa
5.2 Kissat kuvataiteissa
5.3 Kissa tuotantoeläimenä
6 Ääninäytteitä
7 Kirjallisuutta
8 Lähteet
8.1 Viitteet
9 Aiheesta muualla

[muokkaa] Fysiologia

Kissa on lihansyöjä, joka saalistaa erityisesti hiiriä ja myyriä.
Valkoisella ja sinisilmäisellä kissalla on muita kissoja suurempi todennäköisyys olla kuuro.Kissa on lihansyöjä. Lihasta saa muun muassa tauriinia, joka on välttämätöntä kissalle. Sitä ei saa riittävästi kasveista eikä kalasta. Kissa pystyy käyttämään rasvaa energiakseen tehokkaammin kuin ihminen, eikä korkeakaan rasvaprosentti ole kissalle haitaksi. Kissa saa pienriistalla eläessään lähes kaiken tarvitsemansa veden ravinnostaan. Esimerkiksi hiiressä on vettä noin 70 prosenttia sen painosta.

Terve kissa osaa säädellä syömistään eikä liho ylensyönnin takia, paitsi jos se syö ajankulukseen virikkeettömässä ympäristössä tai on herkkä lihomaan steriloinnista johtuvien hormonimuutosten seurauksena. Kissaa voi pitää lihavana, ellei sen kylkiluita tunne kyljestä tunnusteltaessa tai sivulta päin katsottaessa ei voi erottaa kissalle ominaista tiimalasin muotoa. Vapaasti ulkoilevan kissan turkki on kuitenkin niin paksu, että tiimalasin muotoa ei näy.

Kissan ruumiinlämpö on noin 38–38,5 astetta, ja sen syke on noin 120–170.[4] Kotikissan vartalo on suhteellisen pieni, se on korkeintaan 80 cm pitkä ja 30 cm korkea.


Kissan silmä kirkkaassa valossa, pupilli viiruna.Kissan kuulo- ja hajuaisti ovat huomattavasti ihmisen aisteja tarkemmat, mutta makuaisti on heikompi. Kissa ei näe täysin pimeässä, mutta kissan silmän verkkokalvolla on valoa heijastava alue (Tapetum lucidum), joka heijastaa valoa ja parantaa siten hämäränäköä. Kissan näkö on pimeässä noin kuusi kertaa parempi kuin ihmisen. Kissa näkee myös värejä, mutta ei yhtä kirkkaina kuin ihminen. Kissa näkee yöllä pienetkin liikkeet paremmin kuin ihminen päivällä. Kissa hyödyntää sopeutumistaan yöhön ja saalistaa usein öisin. Kissalla on tarkka kuulo: se pystyy kuulemaan erittäin korkeat äänet. Korvat liikkuvat toisistaan riippumatta lähes joka suuntaan. Kissalla on notkea selkäranka ja kapea rinta ja lantio. Häntäänsä se käyttää tasapainoiluun ja tunteiden ilmaisuun.

Kissan tiineys- eli kantoaika on noin 59–70 vuorokautta, ja se synnyttää keskimäärin neljä pentua. Naaraan kantamisen huomaa varmimmin nisistä jo ennen vatsan pyöristymistä. Ne punoittavat ja muuttuvat kaksi viikkoa astutuksesta keitetyn riisinjyvän kokoisiksi. Tiineys voidaan todeta varmuudella ultraäänellä noin kolmannen tiineysviikon jälkeen. Röntgenkuvassa pennut näkyvät 40–50 vuorokauden jälkeen astutuksesta, jolloin luusto kovettuu. Raskaus on mahdollista keskeyttää eläinlääkärissä joko hormoneilla tai steriloinnilla eli kohdunpoistolla. Niin sanottu valeraskaus on mahdollinen, mutta harvinainen.

Kissa merkitsee reviiriä hankaamalla ihmisiä ja paikkoja. Kissan suupielissä sijaitsevat hajurauhaset, joista erittyvä aine, feromoni, on kissan keino merkitä sen reviiri, eli kun kissa puskee ihmistä sen tarkoituksena on merkitä ihminen ”omaisuudekseen”. Kissalla sijaitsee hajuelimiä myös korvien, kaulan ja niskan seutuvilla sekä polkuanturoissa. Tassuista jää hajujälki aina kun kissa raapii esimerkiksi puuta kynsiään teroittaessa.[5] Anaalirauhasten avulla kissa jättää tuntomerkkinsä ulostaessa. Anaalirauhaset voivat joillakin aiheuttaa ongelmia, jos ne eivät tyhjene normaalisti ulosteen päälle. Tällöin anaalirauhaset tulisi tyhjentää käsin, jotta ne eivät tulehtuisi ja aiheuttaisi kipua kissalle.


Maatiaiskissa.
Kissan pääkallo.[muokkaa] Paino
Kissat painavat yleensä 2,5–7 kilogrammaa. Jotkut kissarodut, kuten maine coon, voivat painaa yli 11 kiloa. Myös hyvin pienistä kissoista (alle 1,8 kg) on ilmoitettu.

[muokkaa] Runko
Kissalla on 7 kaulanikamaa, kuten kaikilla nisäkkäillä, 13 selkänikamaa (ihmisillä on 12), seitsemän lannenikamaa (ihmisillä on viisi) sekä kolme ristiluuta muodostavaa ristinikamaa.

[muokkaa] Hampaat
Kissojen hampaat vaihtuvat kerran elämässä, kuten ihmistenkin hampaat. Kissojen hampaat vaihtuvat alle vuoden tai yli vuoden ikäisenä riippuen siitä, kuinka paljon kissa hampaitaan käyttää. Kissan hampaat sopivat hyvin saaliseläinten raateluun.

[muokkaa] Aistit
Kissan aistit soveltuvat hyvin saalistukseen. Kissoilla ovat erinomaiset kuulo-, näkö-, maku- ja tuntoreseptorit. Kissan näköaisti pimeässä on ensiluokkainen, mutta päivällä ala-arvoinen ihmiseen verrattuna. Kissoilla on neljätoista kertaa vahvempi hajuaisti kuin ihmisellä.[6]

Ihmisillä ja kissoilla ovat samankaltaiset vaihteluvälit kuuloaistissa, mutta kissat voivat kuulla paljon korkeampia sävelkorkeuksia, yli 64 kilohertsiä, joka on 1,6 oktaavia korkeampi kuin ihmisellä ja jopa yhden oktaavin enemmän kuin koiralla.[7] Yleisen harhaluulon mukaan kaikki valkoiset kissat ovat kuuroja, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Kuuroutta kuitenkin esiintyy varsinkin valkoisilla kissoilla, joiden toinen tai molemmat silmät ovat siniset. Kissoilla, joiden silmät ovat eriväriset, sinisen silmän puoleinen korva on yleensä kuuro. Vanhoilla kissoilla kuurous ilmenee vähitellen, ja sen voi havaita esimerkiksi kissan hämmentyneeltä vaikuttavasta ilmeestä.[8]

[muokkaa] Leikkaaminen
Uroskissat tulevat sukukypsiksi yleensä 6 kuukauden ikäisenä ja niiden virtsa alkaa haista vahvasti. Naaraskissat taas tulevat sukukypsiksi noin 4-12 kuukauden ikäisenä. Eläinyhdistys kehottaa että kissan pitäisi olla vähintään 6 kk ikäinen kun sillä teetetään pentuja. Kissan voi varhaissteriloida kuitenkin jo ennen luovutusikää.

[muokkaa] Terveys

Kissat tarvitsevat paljon lepoa.Yleisempiä kissojen vaivoja ovat korvapunkit ja sisäloiset. Korvapunkkitartunnan saanut kissa raapii korviansa tiheään, jopa verille, ja saattaa esimerkiksi heilutella päätään. Korvakäytävässä on tummaa kahvinpurun näköistä punkin eritettä. Hoitona eläinlääkäri puhdistaa korvat ja antaa lääkereseptin tai antaa lääkkeen pistoksena. Korvapunkkien häätöön saa myös ilman reseptiä apteekista korvatippoja. Jos perheen jollain kissalla tai koiralla todetaan korvapunkki, on erittäin todennäköistä, että se on tarttunut myös perheen muihin eläimiin.

Varsinkin ulkoilevilla kissoilla ovat sisäloiset puolestaan yleisiä. Niitä ovat heisimadot, suolinkaiset sekä hakamadot. Keski-Euroopan alueella esiintyy lisäksi sydänmatoa, mutta Suomessa se on erittäin harvinainen. Ne voivat aiheuttaa kissalle oksentelua, vatsan turpoamista, ruokahalun lisääntymistä tai vähenemistä ja turkin kunnon huonontumista. Hoitona on säännöllinen madotus apteekista saatavilla käsikauppamatolääkkeillä tai eläinlääkärillä pistoksena annettava matolääkitys. Jos matoja on, tulisi madotus uusia kahden viikon päästä ensimmäisestä madotuksesta. Matolääkkeet tehoavat ainoastaan aikuisiin loisiin, joten sisäloisista ei voi päästä koskaan täysin eroon, jonka vuoksi matolääkitys tulisi uusia säännöllisin väliajoin. Ulkoilevat kissat on hyvä madottaa useita kertoja vuodessa, sisäkissatkin muutaman kerran vuodessa. Leveää heisimatoa eli lapamatoa kissa voi saada raa'asta järvikalasta, ja se vaatii kahdeksankertaisen annoksen matolääkettä muihin heisimatoihin nähden.

Luonnossa liikkuviin kissoihin saattaa tarttua myös puutiainen, mutta punkista ei sinänsä ole kissalle haittaa, sillä kissalla ei ole tavattu oireita borrelioosista, jota punkit levittävät.[9]

[muokkaa] Rotuja
Pääartikkeli: Luettelo kissaroduista
Maailmassa on satoja kissarotuja, joiden laajassa valikoimassa on erinäköisiä, -kokoisia, ja -luonteisia kissoja. Yleisin kissa on kuitenkin maatiaiskissa. Maatiaisia syntyy Suomessa enemmän kuin rotukissoja. Kotikissaksi kutsutaan joko maatiaiskissaa tai useamman rodun sekoitusta.

Suomen Kissaliitto hyväksyy tällä hetkellä 38 eri rotua.[10] Hyväksyttyjä rotuja on kuitenkin enemmän, koska eri kattojärjestöt rekisteröivät eri rotuja. Rotukissalla on rekisterikirja.[11]

[muokkaa] Kissat ja ympäristö
Suomessa radiopantalähettimin tehdyssä tutkimuksessa kissan elinalueen keskikoko on noin 110 hehtaaria, eli vapaa kotikissa ulottaa saalismatkansa kauas kotipihan ulkopuolelle. Englantilaisen tutkimuksen mukaan kissojen saalistus taajamissa on joidenkin lajien osalta voimakkaampaa kuin lajien poikastuotto samoilla alueilla. Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan kissat tappavat maassa noin seitsemän miljoonaa lintua vuodessa, ja Englannissa luku on arvioitu 27 miljoonaan. Suomessakin epäillään kissojen tappavan useita miljoonia lintuja vaikka täsmällistä tutkimusta ei ole tehty.[12][13] Vapaana pidettävien kotikissojen vaikutuksia pieneläinpopulaatioihin lisää kissojen riippumattomuus ympäröivästä luonnosta. Normaalisti petojen määrä vaihtelee saaliin määrän ja tautien mukaan, kun taas kotikissojen kanta ja niiden saalistuspaine pysyvät vakaina ihmisten tarjoaman ruoan ja eläinlääkäripalvelujen seurauksena.[13]

Kissan pitoa koskevaa lainsäädäntöä on muun muassa järjestyslaissa, jossa todetaan, että kissaa ei saa päästää vapaana muun muassa yleiselle uimarannalle, lasten leikkipaikaksi varatulle alueelle, toriaikana torille tai urheilukentälle ellei tämä ole erikseen sallittua. Sen sijaan yleinen kytkentäpitovelvoite koskee vain koiria, hevosia ja soveltuvin osin muita koti- tai lemmikkieläimiä.[14] Jos kissa tappaa rauhoitetun eläimen, on sen omistaja vastuussa kissan toimista.[12] Metsästyslain mukaan villiintyneen kissan saa lopettaa maa-alueen omistaja tai metsästysluvan haltija.[15] Kissan katsotaan villiintyneen mikäli se hankkii ravintonsa luonnosta oman pihapiirinsä ulkopuolelta.[12][16] Eläinsuojeluyhdistyksen mukaan villiintyneen ja kesyn kissan erottaminen edellyttää kissan kiinniottamista ja usean päivän tarkkailua.[16]

[muokkaa] Historia
DNA-tutkimusten perusteella tutkijat ovat arvioineet, että villikissa kesytettiin kotieläimeksi Lähi-idän alueella. Laajemmassa mittakaavassa villikissojen kesyttäminen alkoi maanviljelyn alkamisen myötä. Kissat huomattiin hyödyllisiksi viljavarastoja tuhoavien hiirikantojen kurissa pitämisessä. Lopulta ihmisten seurassa kesyimmistä villikissoista alkoi jalostua kotieläimenä viihtyviä muotoja.[17]

Ranskalaiset arkeologit ovat löytäneet Kyprokselta todisteita kissan kesyyntymisestä yli 9 500 vuotta sitten. Arkeologit löysivät kissan ja ihmisen luurangot samasta haudasta, mikä viittaa siihen, että kissaa on saatettu pitää kotieläimenä. Kissat eivät myöskään ole kotoperäinen laji Kyproksen saarella, joten luultavimmin ihmiset ovat tuoneet ne sinne.[18]


Akseli Gallen-Kallela, Akka ja kissa, 1885.[muokkaa] Kissat mytologiassa
Egyptin mytologiasta löytyy runsaasti viittauksia kissoihin. Kissoja esittävää taidetta ja kissojen muumioituneita jäänteitä on löydetty 4 000 vuoden takaa.[18] Kissoja pidettiin kotieläiminä, ja ne olivat myös hedelmällisyyden symboli.[19] Muinaisessa Egyptissä kissan tappamisesta sai kuolemantuomion.[20]

Muinaisskandinaavisen proosa-Eddan mukaan hedelmällisyyden jumalatar Freija matkusti vankkureilla, joita vetivät kissat. Niillä hän matkusti muun muassa Balderin hautajaisiin.

[muokkaa] Kissat kuvataiteissa
Kissa on ollut vuosituhansien ajan suosittu aihe. Sitä on käytetty muun muassa noituuden vertauskuvana noidan luudan päällä istumassa. Erityisesti mustaa kissaa pidettiin noidan kätyrinä.

[muokkaa] Kissa tuotantoeläimenä
Kissan lihaa on aikaisemmin Suomessa käytetty kalastuksessa syöttinä, ja se on ollut erityisen suosittua sitkeytensä vuoksi rapumertojen syöttilihana.[21] Kiinalaisessa keittiössä kissan lihaa puolestaan käytetään paikoin edelleen, vaikka viime vuosina kissan syömisestä on kuitenkin tullut sosiaalisesti arveluttavaa monille, erityisesti länsimaistuneille keskiluokkaisille kiinalaisille.[22]

Kissan turkkia on käytetty karvalakkien ja talvikäsineiden tekoon. Kissannahkaa on käytetty reumapeitteisiin ja käytetään Keski-Euroopassa edelleen, joskin tuotantotapojen inhimillisyydestä on esitetty epäilyksiä.[23] EU:n säännökset kieltävät kissannahan tuomisen, ja Suomessa sen kauppaaminen on kielletty





Sika
Wikipedia
Ohjattu sivulta Possu
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee nisäkäslajia. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Sika

Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Alalahko: Sikaeläimet Suina
Heimo: Siat Suidae
Suku: Sus
Laji: Villisika scrofa
Alalaji: domestica

Kolmiosainen nimi
Sus scrofa domestica
Linnaeus 1758
Katso myös
Sika Wikispeciesissä

Sika Commonsissa



Sika (Sus scrofa domestica) on euraasialaisperäinen, villisiasta kesytetty sorkkaeläin, jota käytetään yleisesti lihan ja usein myös nahan tuotantoon. Joitakin sikoja pidetään myös lemmikkieläiminä.[1]

Sika on hyvin sosiaalinen eläin ja se viihtyy laumassa. Sian poikanen on nimeltään porsas eli possu. Aikuinen naaras on emakko ja uros on karju. Itäiset perinteiset nimitykset ovat potsi t. porsas, imisä ja orasa. Puhekielessä porsasta käytetään usein sian synonyyminä. Imisä voi tarkoittaa myös teuraaksi kasvatettavaa naarassikaa ja orasa kastroitua teuraaksi kasvatettavaa urossikaa. Porsaat voidaan vieroittaa emästään eli emakosta 21 päivän ikäisenä mikäli siihen on tarvetta, kuitenkin mieluiten vasta 28 päivän ikäisenä.

Sisällysluettelo [piilota]
1 Sika maataloudessa
1.1 Sikala
1.2 Ulkona kasvatettavat siat
1.3 Kaikkiruokainen nisäkäs
1.4 Sianliha
2 Kesysian ja villisian ero
3 Sika uskonnossa
4 Sika kulttuurissa
5 Lähteet
6 Aiheesta muualla
6.1 Kirjallisuutta

[muokkaa] Sika maataloudessa
Sika on kotieläin, ja sitä pidetään lihan tuotantoon sopivana eläimenä. Sian pitopaikka on karsina, sikojen ulkoilualue on tarha ja sikojen pitopaikkana käytettävää rakennusta kutsutaan nykyään sikalaksi. Aikaisemmin sitä sanottiin mm. lätiksi tai sikopajaksi. Sian pitopaikan täytyy olla riittävän tilava, valoisa, turvallinen, toimia suojana, ilmastoitu ja tyydyttää sian tarpeet. Sian tarpeisiin kuuluu mm. maaperän tonkiminen kärsällä ja rypeminen eli mutakylvyt.

[muokkaa] Sikala
Sialla on oltava karsinassa makuu-, ruokinta- ja ulostusalueet. Lainsäädäntö määrää sioille mahdollisuuden seisoma- ja makuutiloihin luonnollisessa asennossa. Makuualueen on oltava kuiva ja puhdas. Sika on muutenkin hyvin siisti eläin, ja jos se saa elää tilavassa karsinassa, tekee se tarpeensa vain tiettyyn kohtaan. Tuotanto-olosuhteista tehdään jatkuvaa tutkimusta, koska hyvinvoivat siat ovat taloudellisesti kilpailukykyisiä. Sioilla ei ole toimivia hikirauhasia ihossaan, minkä vuoksi niiden kyky johtaa vettä ja tätä kautta lämpöä iholtaan on heikentynyt. Tämän vuoksi siat säätelevät ruumiinlämpöään pääasiassa käyttäytymisellään.[2] Vapaana ollessaan sika hakeutuukin kuumalla säällä rypemään savi- tai mutakuoppaan.

Sian lanta on erinomainen viljelysmaiden lannoitusaine. Nykyään lanta levitetään pellolle erityisellä lannanlevittimellä, joka on traktoriin liitetty lietesäiliö, mistä liete ruiskutetaan peltoon. Hajuhaittojen vähentämiseksi pelto kynnetään tai muokataan heti lannan levittämisen jälkeen, viimeistään kuitenkin 24 tunnin lainsäädäntöön perustuvan ajan kuluessa. Lanta voidaan myös suoraan mullata peltoon.

[muokkaa] Ulkona kasvatettavat siat
Ennen vanhaan maatiaissikoja kasvatettiin vapaina ja ne saivat liikkua kaikkialla aidattujen viljelysten ulkopuolella 1950-luvullle saakka. Länsi-Suomessa oli oma maatiaissikansa ja Savossa ja Karjalassa omansa. Läntisellä sialla oli luppakorvat, karjalais-savolaisella pystyt korvat. Molemmat siat on nyt risteytetty sukupuuttoon. Maatiaissioilla oli villisikojen tapaan paksu turkki ja ne kestivät paljon paremmin kylmää kuin nykyiset, lähes harjaksettomiksi jalostetut siat. Sian karvoja sanotaan harjaksiksi, koska niistä tehtiin harjoja pellavakuidun käsittelyyn. Lämmittely- ja nukkumissuojaksi sioilla saattoi olla ulkosalla olkikasoja, joihin ne kaivautuivat. Luontaisesti siat syövät juuria, marjoja, sieniä, kasvien osia ja jopa raatoja, eivätkä ne kesäaikaan tarvinneet juuri muuta lisäruokaa kuin ihmistalouden ruoan tähteitä ja sitäkin vain kesyyden säilyttämiseksi. Talvella niille sekoitettiin tai keitettiin ruuantähteistä ja juureksista erityistä sianruokaa ja lisäksi ne söivät ulkosalta löytämiään ihmisten ja hevosten ulosteita. Yöksi ne päästettiin yleensä omaan suojaansa eli lättiin tai sikopajaan. Tällaisen sian lihominen teurastuskuntoon kesti viisikin vuotta. Talousporsaaksi sanottiin 1900-luvulla kotitaloudessa elävää sikaa, jota pidettiin sisätiloissa usein vain pikkuporsaana. Sitä ruokittiin ja lihotettiin, kunnes se teurastettiin jouluksi.

[muokkaa] Kaikkiruokainen nisäkäs
Sika on kaikkiruokainen. Sian ruokavalioon kuuluvat kasvirehut, kodin ruokajätteet ja ostorehut. Sikojen ruoka suunnitellaan ja ruokinta hoidetaan tarkasti, jotta sikojen kasvu ja lihan rasvapitoisuus toteutuvat oikein. Nykyään sika jalostaa erityisesti elintarviketeollisuuden ihmisravinnoksi suoraan kelpaamattomia sivutuotteita aminohappokoostumukseltaan monipuoliseksi valkuaiseksi. Sikaloissa ovat erikseen emakot, jotka tuottavat porsaita. Emakkojen hedelmöittämiseen käytetään joko keinosiemennystä tai omaa karjua. Lihasiat kuljetetaan teurastamolle noin puolen vuoden ikäisenä. Suomessa teurastetaan vuosittain yli kaksi miljoonaa sikaa.

[muokkaa] Sianliha

Ruhon osatSianlihan hinta määräytyy sen kysynnän ja tarjonnan mukaan. Vuonna 2007 sianlihan tuottajahinta Suomessa oli keskimäärin 1,32 €/kg.[3]

Teurastetun sian perushinta EU:ssa on 1 509,39 euroa tonnilta.[4] Tätä perushintaa käytetään EU:n interventiotoimenpiteiden yhteydessä. Perushinta koskee vakiolaatuisia E-luokan ruhoja, joiden paino on 60–120 kg, ja R-luokan ruhoja, joiden paino on yli 120 kg. Euroopan unionissa perushinta määrätään neuvoston asetuksella.

Sianlihatuotteiden tuontiin EU:n ulkopuolelta ei vaadita vakiotuontitodistusta.

[muokkaa] Kesysian ja villisian ero
Tiineen kesysian munasarjoissa on keltarauhasia keskimäärin 17, kun taas villisialla 5. Keltarauhasten lukumäärä vastaa ovuloituneiden munasolujen määrää. Sikiövaiheessa kuolee kesysialla 30 % sikiöistä, ja vastaavasti 13 % villisialla. Kesysian tiineysaika vaihtelee 114 ja 116 päivän välillä. Villisian tiineys kestää keskimäärin 119 päivää. Pahnuekoko on villisialla on noin 4–6 porsasta ja kesysialla kaksinkertainen eli keskimäärin 12 porsasta. Villisika tuottaa yhden pahnueen kerran vuodessa ja se porsii kevätkesällä. Näin se turvaa porsaille ravinnon ja paremmat olosuhteet. Kesy sika porsii ympäri vuoden ja tuottaa vuoden aikana 2–3 pahnuetta. Sika ja villisika risteytyvät keskenään.

[muokkaa] Sika uskonnossa
Islam ja juutalaisuus määrittelevät sian saastaiseksi eläimeksi, jonka syöminen on kiellettyä. Kristinuskossa adventisteilla on käsitys, jonka mukaan tietyt ruoat – mukaan lukien sika – ovat epäpuhtaita. Siainlihan kieltävissä kulttuureissa syödään lampaanlihaa ja naudanlihaa.lähde? Toisaalta esimerkiksi juutalaisessa kulttuurissa rajoitetaan nautojen teurastamista siten, että on kiellettyä syödä eläimen lihaa ja muita eläimestä saatavia tuotteita, kuten esimerkiksi maitotuotteita ja naudanlihaa. Tämän vuoksi esimerkiksi juutalaisella aamuaterialla ei ole koskaan naudanlihaa, mutta se sisältää runsaasti maitotuotteita, kuten maitoa, juustoa, rahkoja jne.

Sianlihan syönnin kieltämisen historiallisena taustana uskotaan olevan trikiini-loisen, joka usein saastutti sianlihaa. Trikiini voi tarttua ihmiseen huonosti kypsennetyn lihan välityksellä.

[muokkaa] Sika kulttuurissa
Sika mielletään usein kulttuurissa epäsiistiksi, huonotapaiseksi ja ahmatiksi. Myös huonotapaista ihmistä (yleensä miestä;) sanotaan siaksi. Siastelu tarkoittaa esimerkiksi epäsiistiä syömistä, sikailu itsekästä, häikäilemätöntä käytöstä, esimerkiksi rahan huijaamista. Epäkohteliaasta ihmisestä voidaan käyttää adjektiivia sikamainen.





Villakoira
Wikipedia
Ohjattu sivulta Toyvillakoira
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo koirarodusta. Pölyhiukkasista kertova artikkeli on nimellä pöly.
Villakoira


Avaintiedot
Alkuperämaa Ranska
Rodun syntyaika 1500
Alkuperäinen käyttö lintukoira
Nykyinen käyttö seurakoira
Elinikä n. 10–14 vuotta
Muita nimityksiä Caniche, Poodle, Pudel, puudeli, villis
FCI-luokitus Ryhmä 9
Ulkonäkö
Paino toy-: 3–4 kg
kääpiö-: 4–5 kg
keskikokoinen: 8–10 kg
isovillakoira: 20–25kg
Säkäkorkeus toy-: alle 28 cm
kääpiö-: 28–35 cm
keskikokoinen: 35–45 cm
isovillakoira: 45–60
Väritys musta, ruskea, valkoinen, harmaa, punainen ja aprikoosi

Villakoira (caniche), puhekielessä myös puudeli, on seurakoira ja trimmattava rotu, joka kuuluu FCI:n ryhmään 9. Villakoirat jaetaan neljään kokomuunnokseen säkäkorkeuden perusteella: toyvillakoira alle 28 cm (ihanne 25cm), kääpiövillakoira 28–35 cm, keskikokoinen villakoira 35–45 cm ja isovillakoira 45–62 cm. FCI:n jäsenmaissa villakoirista hyväksytään kaikki neljä kokoa, mutta muun muassa Yhdysvalloissa, Englannissa ja Irlannissa villakoirat jaetaan kolmeen kokoluokkaan: "tavallinen" (standard), "miniatyyri" (miniature) ja toyvillakoira. Isovillakoiraa ei tunneta tässä jaossa, vaan kaikki yli 45 cm ylittävät ovat samassa standard-kokoluokassa.

Sisällysluettelo [piilota]
1 Historia
2 Nykytilanne
3 Värit
4 Terveys
5 Trimmaus
6 SVK
7 Lähteet
8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Historia

Piirros vuodelta 1553Villakoiria uskotaan olleen jo n. 500 vuotta ja rodun juuret vievät Eurooppaan. Rodun alkuperämaana pidetään Ranskaa, missä villakoira on ollut suosiossa jo vuosisatoja.

Villakoiraa on hyvin varhain käytetty erikoisesti vesilintujen metsästykseen, ja saksan kielen sanaa 'pudeln', joka merkitsee loiskuttamista, pidetään villakoiran kansainvälisen nimen 'poodle' kantasanana. Villakoira on esiintynyt jo varhain myös taiteessa. Pienikokoisia villakoiria on pitkään käytetty sirkusesityksissä esiintyjinä.

[muokkaa] Nykytilanne
Rodun suosio on kasvanut Suomessa alkuajoista, jolloin rekisteröintimäärät pyörivät sadan yksilön ympärillä vuosittain. Nykyisin villakoiria rekisteröidään noin 1000 yksilöä vuodessa (vuonna 2008 rekisteröitiin yhteensä 1090 [1]). Nykyään villakoirien metsästystehtävä on lähes kokonaan väistynyt ja niiden pääasiallinen käyttötarkoitus on ihmisen seurana ja kumppanina toimiminen. Kuitenkin niitä käytetään vieläkin jonkun verran metsästyksessä ja sirkuskoirina.

[muokkaa] Värit
FCI-maissa villakoiralle hyväksytään värit musta, ruskea, valkoinen, aprikoosi, harmaa ja punainen. Punainen hyväksyttiin omaksi värikseen 6.3.2007.

Villakoirissa esiintyy myös sinistä, kermanväriä, diluutiovärejä (vaalenee iän myötä kuten harmaa), kirjavia, merkkivärillisiä (phantom, valkoiset merkit), soopelia, brindleä sekä mustaa maskia. Värit voivat myös yhdistyä toisiinsa, eli esim. brindlellä koiralla voi olla valkoisia merkkejä. Nämä värit katsotaan FCI-maissa virheellisiksi.

Villakoira ei kanna merle-geeniä, eli puhdas villakoira ei voi olla merle-värinen.

[muokkaa] Terveys
Villakoirilla esiintyy jonkun verran silmäsairauksia, kuten harmaakaihia ja etenevää verkkokalvon surkastumista. Valkoisten villakoirien iho voi olla herkkä ja kärsiä pahasti. Kaikilla villakoirilla esiintyy myös perinnöllistä autoimmuunisairautta sebaceous adenitisista. Joitakin silmäluomen sisäänpäinkääntymiä on havaittu, mutta ne saadaan kuntoon leikkaamalla. Jalostukseen käytettävien koirien silmät tulisikin tutkia ennen astutusta. Samoin polvet on tutkittava kaikilla kokomuunnoksilla. Isovillakoiralta pitää kuvata myös lonkat ja tehdä SA-biopsia ennen astutusta. Tämä on suositeltavaa myös keskikokoiselle villakoiralle. Epilepsiaa on todettu joillakin yksilöillä.

[muokkaa] Trimmaus

Trimmattu villakoiraAlun perin villakoiraa trimmattiin, jotta koira pystyisi paremmin uimaan ja näin noutamaan metsästäjän ampumat vesilinnut. Paljaaksi leikattu takaosa helpotti liikkumista ja rintaan jätetty pidempi karva lämmitti keuhkoja. Jalkoihin jätetyt muhvit suojasivat niveliä. Pariisin katukäytävillä hienojen daamien villakoirille leikeltiin muodin mukaisia malleja.

Trimmaustyylit vaihtelivat 1900-luvun mittaan paljon, mihin osittain vaikutti myös trimmaustarvikkeiden laadun paraneminen. Esimerkiksi 1960-luvulla villakoirat jätettiin huomattavasti runsasturkkisemmiksi kuin nykyään.

FCI:n hyväksymät neljä virallista näyttelyleikkausmallia ovat: moderni leikkaus, mannermainen leijonaleikkaus, skandinaavinen pentuleikkaus ja englantilainen leijonaleikkaus. Näyttelyyn villakoiran trimmaa usein ammattitaitoinen trimmaaja, sillä villakoiran näyttelytrimmaus on haasteellinen ja vaikea aloittelijoille.

Villakoiran turkki tarvitsee säännöllistä hoitoa, ja se on harjaamisen tai karstaamisen ohella aika ajoin pestävä ja föönattava. Kaikkien villakoirien kuono, tassut ja hännäntyvi ajellaan trimmauskoneella paljaiksi. Kotikoirat leikataan yleensä lyhyeen lammasleikkaukseen, jossa turkki on kauttaaltaan parin senttimetrin pituista, päässä on kalotti ja korvakarvat jätetään pitkiksi.

[muokkaa] SVK
Suomen villakoirakerho – Finska Pudelklubben ry on perustettu vuonna 1962. Se on villakoirien kasvatusta ja harrastustoimintaa edistävä rotujärjestö.




Jos haluatte tietoa jostain tietystä eläimestä niin ilmoittakaa minulle.



Tiikeristä!
Noo....Susi

Hae

Jäsenet (7)

Jäsenet kartalla

mainokset