* Musta susiuros vilahti puiden varjoihin ja sen kostea kuono väreili, sen aistiessaan erilaisia vieraita tuoksuja, joita se ei ollut vielä oppinut tulkitsemaan. Tuo musta susi, joka totteli nimeä Plenilunio tai Plen hymähti hiljaa ja pyyhkäisi pohjattomalla, ilmeettömällä katseellaan ympäristön yli. Herkempi silmiin katsoja, voisi helposti hukkua katseeseen ja eksyä sinne. Plen näki aukion, jonka keskellä oli lampi ja kaikkea tätä ympäröivä kaikenlaiset puut ja puskat (?). Plen ei astunut tassullakaan valoisalle aukiolle. Plen rakasti varjoja! Ne olivat sen siskoja ja veljiä, vanhempia ja sukulaisia. Plen kuului varjoihin. Hän oli syntynyt varjoissa ja olisi aina niiden uskollinen palvelija. Varjot, hiljaisia, pimeitä, mystisiä ja täynnä arvoituksia, jotka olivat vaarallisia ja vaarattomia. Plen lipaisi, tummia, rohtuneita huuliaan vadelmanpunertavalla kielellään ja loikki puiden varjoissa, näkymättömänä ja äänettömästi. Kukaan ei pystynyt nähdä Pleniä, ellei tämä itse niin halunnut (?). Plen pyöräytti turhautuneena silmiään. Nälkä kaiversi uroksen vatsaa, kuin lapio maahan kuoppaan. Plen irvisti ja jos joku olisi katsonut juuri silloin tämän kasvoihin, ei olisi pitänyt näkemästään. Kellertävät, tikarinterävät hampaat näkyivät koko rivistössään ja silmät pienentyivät viiruiksi, aina Plenin irvistäessä. Plen naurahti katkerasti hieman mielessään ja katsahti ylös, haukkaa, joka liiteli äänettömästi taivaalla, etsien katseellaan seuraavaa, epäonnista uhria. Plen oli joskus halunnut olla haukka. Kuinka vapauttavaa se olisi! *
