He jättivät! He jättivät minut, vaikka luotin heihin! Kuinka tyhmä saatoin olla... he ilman minua lähtivät... "Minä luotin teihin!" kiljaisin ja ystäväni värähtivät. "Signe! Ikuinen ystävyytemme on kirjoitettu meihin! Ystävät..." Varjot katosivat horisontiin ja katsoin itkien niihin. "Ä-älkää jättäkö! Älkää jät..." nielaisin loput lauseesta ja tunsin piston syrämessäni, kuin siilen piikin.

Punainen neste levisi ja peiti nurmikon ja... näin liikettä luona pusikon! Yritän liikkua, mutta ruumis ei tottele! Lähestyvän mua näin oudon olennon... Ei... Ihminen! Pelastus! Signe! Hän katsoi minua luota ratamon. "Se on ohi... Kaikki on nyt ohi!" Lammen luona lentävän näin parin sudenkorennon.

"Eih! Katso! Mehän ollaan niin kuin nuo!" osoitin kohti sudenkorentoja ja näin Signen astelevan niiden luo. "Mä sulle kuoleman nopean vain suoda voin..." Tunsin kuinka minut valtasi pelko ja pakokauhu... "Ei kukaan tappajalle rauhaa suo!" Siitä välittämättä Signe tuli minun luo... Sätkin tuntiessani jonkin terävän kaulallani.

"Anteeksi!" hän sanoi niiskauttaen kuuluvasti. Hän tarttui puukoonsa lujasti ja hetkessä kaikki oli poissa. Värit, ääriviivat, äänet, muistot... Ystävät... Kaikki oli poissa, enkä voinut sille enää mitään... Toivon, että saisin uuden tilaisuuden.

Ookkei... Toi on minun omasta elämästä raaempi versio... Näin minä sen joskus tunnen... Signe (oikeaa nimeä en kerro) on paras ystäväni ja meidän välisemme ystävyyden loppu tuntui kaikista pahimmalta...

se oli hyvä tarina kaunis..

Kylmähuuli

Pojan nimi oli Slored.
Hänellä oli jääkylmä mieli, huulet tulipunaista kastanjaa ja silmät sysimustat kuin sudella kuuttomien öiden.
Slored hymyili, kasvon irvokkaat piirteet näyttivät lähes jäisiltä kuun keltaisessa loistossa.

Slored halusi tytön. Luuviulun langanlaihan, pellavapäisen sulosuun jolla kukkia on punottu seppeleeksi päähän.
Tytön, jolla on samanlainen tappajan mieli kuin hänelläkin, sydän tummempi kuin tähdetön taivas.
Slored tahtoi langettaa tyttösensä kätösiinsä, puristaa kunnes mitään ei ollut jäljellä.

Slored hymyili. Ilmeetön, tyhjä hymy. Tuolla se oli, hänen kaunis tyttösensä. Valkoisen harsomekon alta paistoivat kuulaat luut ja vapaana roikkuvat kiharat kietoutuivat laihan vartalon ympärille. Kauneutta tytössä oli, silmäripset pisimmät maailmassa ja suu täyteläinen kuin kermakakku.
Slored otti askeleita, kohti tyttöä.
Tyttönen tanssi ketokeijun lailla, harppoi ilmaan ja nauroi.

Slored kietaisi kätensä tytön ympärille, painoi kylmät huulensa hänen suulleen ja puristi tytön kevyen, linnun koiven ohuen vyötärön käsiinsä. Tytön ilmeestä näkyi epätoivo ja hän lyhistyi maahan.

MIla käveli yksikseen pimeällä kadulla. Hän kääntyi kotikadulleen, hän tunsi jonkun hipaisevan hänen olkapäätään. Milla kääntyi täristen katsomaan. Hänen takanaan seisoi hänen bestis Camilla. "Camilla!" Milla huusi "Älä pelästyttele noin!" -No, anteeksi. Camilla sanoi nauraen. Milla vain hymähti kaverilleen ja lähti kohti kotia. Camilla juoksi hänet kiinni, ja sanoi: - Hei, älä nyt! Milla pysähtyi ja kääntyi katsomaan kaveriansa. "No, ihan sama." -Hyvä. Camilla sanoo. -Mitäs nyt tehdään? Camilla kysyi. "No, mä menen kotiin." Milla sanoi. - Saanko mä tulla teille? Camilla kysyi toiveikkaana. "Joo, voit. " Milla sanoi. "Jos uskallat kauhutaloon tulla." Milla lisäsi salaperäisenä. Camilla jähmettyi. - Mitä tuo oli tarkoittavinaan? Camilla kysyi. "Äh. Ei mitään." Milla sanoi, ja avasi kotioven. "Tulin kotiin!" Hän huusi, kun astui sisään. Kun Camillakin oli sisällä, ja laittanut oven kiinni, hän lisäsi: "Camillakin tuli!" Koska hän ei saanut vastausta, Camilla nielaisi. Milla kääntyi katsomaan häntä. "Älä ole tuollainen vauva!" Milla sanoi.
Camilla katsoi häntä surullisena. "No, sori!" Milla sanoi, ja lähti kävelemään huoneeseensa. Camilla seurasi millaa varuillaan.
Huoneessaan milla istuutui sängylle. Camilla nojatuolille, joka oli nurkassa. He olivat hetken hiljaa, kunnes Camilla kysyi: - Missä sinun vanhempasi ovat? "Jossakin täällä he ovat.." Milla sanoi itsevarman näköisenä. "Tekevät aina tälläisiä juttua, tähän aikaan vuodesta." Milla sanoi rauhoittavasti. Camilla katsoi häntä kummakseen, mutta nyökkäsi sitten vaisusti. He eivät taaskaan puhuneet pitkään aikaan, kunnes Camilla sanoi, että hakee lasin vettä. Milla nyökkäsi, ja Camilla lähti huoneesta.
Alakerrassa Camilla meni keittiöön, otti lasin kaapista, kaatoi siihen vettä ja alkoi juomaan ahnaasti. Sitten hän lähti takaisin yläkertaan. Enen Millan huoneeseen vieviä rappusia Camilla huomasi jotain outoa. Hän lähti katsomaan, mitä Millan vanhempien huoneessa oli. Camilla henkäisi, kun näki sen. Pian häneltä pääsi huuto, sitten.. Ei mitään.
Yläkerrassa Milla alkoi jo ihmetellä, missä Camilla oikein viipyi. Milla lähti huoneestaan keittöön. "Camilla?" Milla huusi, mutta camilla ei ollut siellä. Milla kävi läpi kaikki huoneet, kunnes hänen vanhempien huone oli viimeisenä jäljellä. Hän meni sinne, ja huomasi Camillan makaavan lattialla kuoleena! Milla henkäisi, ja alkoi kiljumaan. Milla juokis pois talosta yöhön.

Jatkuu...

Jännä! Jos pitäisi arvostella niin 10+! Minun makuun osuit!!!

Kiitti! =D

Ihan hyvä 9+ tulee multa.

hyvä 10 saat multa! odotan jatkoa koska haluan tietää miten tarinassa käy!

Kivaa! Kiitti! Pitää vielä miettiä jatko osaa...

Antakaa kommenttiatästä one shotista! olen 10 vuotta...

Paperisydämiä

Annoit minulle viimeisen sydämesi viime talvena.

Istuin jäisellä puistonpenkillä, katsellen orastavaa auringonnousua ja lumi pyyhki poskiani jääkeijujen lailla. Vedin villamyssyä syvemmälle päähäni ja piirsin kengänkärjelläni kuvioita puhtaaseen puuterilumeen. Muutama viiva. Sydämiä.

Sitten näin, kuinka kävelit hitaasti minua kohden. Hiuksesi pursusivat villin näköisenä piposi alta, kun vedit kasvoillesi leveän hymyn, kävelit eteeni ja tarrasit minua lumisista lapasista. Autoit minut ylös, pyöritit kaksi kierrosta lumessa niin, että askeleeni tamppasivat maahan sydämenmuotoisen kuvion. Tunsin vatsassani pientä poltetta, kun istuit penkille, vedit minut syliisi ja viimeiseksi näin vain kylmänsiniset huulesi näköpiirissäni.

Yksi, kaksi, kolme, laskin mielessäni. Tämä hetki saisi jatkua ikuisesti!
Hain sinusta lämpöä, kun viima pureutui takin pellavakankaan lävitse ja tärisin niin, että vedit minut yhä lähemmäs ja sormeilit hiuksiani, joihin oli takertunut muutama lumihiutale.
"Olen valmis", kuiskasin melkein äänettömästi.
Nyökkäsit vain yhden ainoan kerran ja painoit huulesi minun kylmistä turrille huulille.

Ilmeesi oli vakava, kun katsoit minua uudelleen. Kasvoilla ei näkynyt normaalia innostusta. Ei, tämä ei voisi päättyä näin.
Kaivoit takkisi taskua ja ojensit sieltä minulle pienen paperilappusen. Väriltään pinkin.
Pudotit sen syliini, nousit ja lähdit astelemaan jäälle.
Vilkaisin paperilappusta. Se oli pieni sydän.
Ennen kuin ehdin huutaa mitään, kuulin vain jään ratinaa ja epätoivoisen kiljahduksesi.

Kaaduin. Olin ollut onnekas, riippunut elämässäni kiinni hiuskarvanvarassa, kaikilla voimillani, jokaisella lihaksellani. Olin luullut voimieni riittävän, mutta se oli ollut uskottelua, uskottelua itselleni siitä että eläisin elämäni onnellisesti. Mutta toisaalta, olin selvinnyt uskomattomista tilanteista ja nyt pienenpieni kohouma jäisessä ja huuruisessa lasinsileässä jäässä koitui kohtalokseni, jos olisin astunut muutaman sentin kauemmas olisin selvinnyt. Se oli oikeastaan ironista. Mutta yhtäkaikki, se oli ohi.
Käännyin katsomaan murhaajani kolkkoihin kasvoihin, joita hänellä ei ollut. Harmaa eloton iho, vailla silmiä, suuta, nenää ja korvia, ei, se oli vailla elämää, vailla sielua. Kolkossa, jäätävässä yössä kaikui kuoleman tuskaisa kirkaisu.

// Tässä on uuden horror novelli/tarinani surkea loppukohtaus. Koko tarinaa en oikeastaan kirjoittanut, se vain syntyi päähäni ja ainostaan lempikohtaukseni ovat paperilla, jos tykkäätte, voin myöhemmin laittaa tänne valmiin tarinan.
Kertokaa mielipiteenne jookos.

Tätä he olivat odottaneet.Nyt oli aika.He katselivat hieman peloissaan ja jännittyneinä kun suuri oleto ähisi ja hirnui heidän edessään.
- Vielä viimeinen supistus niin....Lolly kuiskasi ja henkäisi niin,että häntä alkoi melkein yskittää.Hänen sisarensa puristi tätä olkapäästä ja katsoi kun kaunis suuri arabitamma puhisi ja hönkäili ilmaa sieraimet suurina.Vielä kerran tamma hirnui,puhisi ja hönkäili.Sitten se tapahtui.Ensin ilmestyi turpa,sitten etujalat,vartalo ja takajalat.
- Se on kaunis,Pop sanoi ja alkoi nyyhkyttää.Tyttöjen äiti hymyili onnellisena ja sanoi:
- Me tiesimme koko ajan sen pystyvän tähän.
Pop ja Lolly nyökkäsivät muistellen sitä hetkeä kun he olivat nähneet valkean tamman synnytyksen.Se oli heikko,pieni ja epätavallisen laiha varsasksi.Se olisi kuollut jollei Patty Lovet olisi ostanut sitä ja tyttäriensä kanssa hoitaneet sitä kuntoon.Nyt Macigkistä oli kasvanut hieno ja kaunis tamma.
- Kohta maailmaan tupsahtaa toinenkin varsa,Popin ja Lollyn isä Clay Whitney sanoi ja osoitti valkeaa Macigkiä.Se oli totta kun ensimmäinen varsa oli syntynyt tuli samalla tavalla toinenkin turpa edellä.Pian Macigkin kyljessä makasi kaksi suloista valkeahkoa varsaa.Ne nukkuivat päät toistensa selällä ja hengittivät rauhallisesti vaalea karva väristen.Sitten Macig alkoi nuolla varsojaan vedestä.Sen silmissä näkyi lempeys ja rauhallinen katse kun tytöt astelivat karsinaan.Sitten Pop sanoi iloisesti:
- Onpas sinulla suloiset varsat.
Hän vilkaisi varsoja jotka alkoivat heräillä ja oikoa jalkojaan seisomaan päästäkseen.Lolly hivutti kätensä hitaasti,mutta varmasti kätensä toisen varsan kaulalle ja silitti sitä varovasti.Macig heilautti päätään ja kosketti ensi kertaa varsojaan.Se nousi ylös ja alkoi venytellä jäseniään.Sitten se alkoi tuuppia varsojaan lempeästi jaloilleen.Toinen varsa joka oli hiukan suurempi nousi ylös yrittäen pitää tasapainoa seisoessaan,mutta kaatui kuitenkin.Pop hymyli ja sanoi:
- Yrittääkös oripoika jaloilleen.
Pian toinenkin varsa alkoi nousta jaloilleen huterasti,mutta pysyi silti pystyssä.Se lähti horjuen kävelemään ja kompastui kolmannellla askeleella.
- No,tytöt,kun te kerran halusitte oman hevosen niin saittekin kaksi,isä Whitney sanoi ja halasi vaimoaan Pattyä.

Jatkuu.................!

lolapallero < 3,jjatka,please.kiinnostaa.lovely story!

Loltsupallukka(joo siis lolapallero, keksin lempinimen x'D) ihana tarina< 3

Tuplay

Osa 2 Kirjoitusvirheitä saattaa sitten olla, joten ihan kiva ois jos niistä ilmotettaisiin.

Ovi narahti. En tajunnut, vielä silloin, että Tom oli palannut. Vasta, kun hän astui keittiöön säpsähdin.
Hän huokaisi raskaasti ja siristi safiirinsiniä kauniita silmiään. Hän huokaisi, vielä kerran ensimmäisen perään.
"Sky, et voi väittää, että olet koko aikasi istunut siinä", Tom katsoi minua kulmat kurtussa. Mitä se häntä liikutti, mitä minä tein.
Mutristin vain huuliani.
"Vai niin. Kerropas nyt vanhalle ystävällesi mikä sinua vaivaa", Tom istahti minua vastapäätä ja laski kätensä pöydälle.
"Tom.", sanoin hänen nimensä kuivasti. Ystäväni kohotti olemattomia kulmakarvojaan. "Se ei kuulu sinulle"
Tom huokaisi ja puri huultaan. Pidin pääni. Ei minua mikään vaivannut. Paitsi se, että olen alkanut tuntea itseni muumioksi. Tai ei. Ihmissudeksi. Olen ilmeetön ja tunteeton olento, joka ei välitä ajankulusta. Istuu vain paikoillaan, eikä ajattele mitään.
"Tiedän... Se on joku tyttö. Et sinä muuten tuollainen olisi", Tom sanoi lopulta. Ivallinen virne levisi hänen kasvoille.
"Ei siis todellakaan", ärähdin ja nousin seisomaan. Polveni tuntuivat huterilta. Olinko siis tosiaan istunut tässä koko päivän? En tiennyt sitä, mutta... En ollut niin tyhmä.
"No mikä sitten?" Tom kysyi.
"Tahdotko tosiaan tietää?"
"Tahdon"

Tahdon jatkoa.

Jatkankin

Avasin kellarin oven.Kellari oli pilkkopimeä.Täällä minun oli määrä tavata hänet.Astuin varovasti sisään,ja suljin oven.Sitä hän oli kirjeessään pyytänyt,ja en halunnut tuottaa pettymystä.Ihmettelin hiljaa itsekseni,miksi hän kutsui minut autiotalon kellariin.Kellarissa oli hyllyjä,joilla oli siistissä rivissä vanhoja hillopurkkeja. Katsoin ihmeissäni erästä hillopurkkia,jonka etiketti oli tuhrittu.Verta-se oli tuhrittu verellä.Kiljaisin ja näin ne;näin ne punaiset silmät,jotka tuijjottivat minua jostain kaukaisuudesta. Kiljaisin vielä kovempaa,ja mietin,onko tämä joku piilokamera.Ei.Suljin silmäni,ja toivoi,että heräisin.Ei onnistunut.Avasin silmät,ja näin hänet.hän katsoi minua ihmeissään.Ne punaiset silmät olivat kadonneet.Edessäni oli vain hän,ja hänen kirkkaan siniset silmänsä.Kysyin,mitä me täällä teemme.Hän pysyi hiljaa,otti minut tiukkaan otteeseensa.Hän katsoi minua ja sanoi"Joku maailma piilottelee toista".mietin,mitä se tarkoitti.Halusin kysyä,mitä se tarkoittaa,mutta suustani tuli kuin kuulana sana"miten niin".Hän vastasi:"Kohta sinä ymmärrät.Ymmärrät kaiken." ja minä olin toiveekkasti tunkenut lähemmäs häntä."jos haluat olla kuin minä,tuntea kaiken pahan ja kivuliaan,liity minuun" hän sanoi."olen aina valmis kaikkeen,mitä haluat" kuiskasin,sillä en melkein saanut henkeä."Tahdon sinusta kaltaiseni" hän sanoi,ja maailma pimeni.

Osa 3

Olimme siirtyneet keittiöstä olohuoneeseen. Tom istui vieressäni, punaisella nahkasohvalla.
"No? Kerropas nyt vanhalle ystävällesi", ystäväni virnisti ja pörrötti hiuksiani. Hymähdin ja läppäsin tämän käden pois.
"Mistäs tämän nyt voisi aloittaa", mutisin ja purin huultani. "Oletko ihan varma, että tahdot kuulla?"
Tom pyöräytti silmiään. "Anna tulla!"
Nielaisin. Enää en voisi paeta. Minun oli kerrottava tunteeni parhaimmalle ystävälleni. Olisiko asian kertominen helpompaa, jos olisin ihastunut Tomiin?
"Sky, anna tulla. Kerro", Tomin ääni rikkoi hetken hiljaisuuden.
"Minähän olen ollut tänään melko vaisu ja syrjäänvetäytyvä. No, luulen ettei se johdu mistään stressistä. Olen... Olen muuttumassa joksikin erilaiseksi. Ihan, kun en kuuluisi tähän kehoon enää. Ihan, kun en olisi enää minä, vaan joku muu. Se joku muu on ottanut vallan kehostani", odotin miten Tom reagoisi tähän. Sain ihmeellisen hyvin kerrottua hänelle tunteeni. Nyt vaan piti toivoa, Tomilta suopeaa kommenttia.
Tom vain tuhahti. "Tuoko sinua muka vaivaa? Sky, kerro parempi selitys tai anna koko jutun olla."
Hätkähdin. Noinko hän suhtautui oikeasti? Luuli, että valehtelisin... Purin hammasta.
"Tom, en minä valehtele! Noin minä oikeasti luulen... Ja tunnen!" parahdin puristaen käteni nyrkkiin.
Tomin ilme oli jäätävä. Tavallisesti hänen siniset silmänsä hymyilisivät, mutta nyt ne olivat lasittuneet. En nähnyt niitä hymynkuoppia, jotka pojalla tavallisesti oli. Suu oli vain pelkkänä viivana.
"Sinulla tosiaan on jokin ongelma. Et tunne itseäsi. Et tiedä itsestäsi mitään. Luulet vain, että olisit erillainen, kun minä. Totuus on, että olet sama kun me muutkin. Olet ihminen. Et muuta. Ei ole kahta sinää, Sky. Sinä itse päätät olotilasi, ei mikään sielu. Sinä itse olet päättänyt olevasi noin lapsellisen jääräpäinen. Sinä", noin hän sanoi, jäätävästi. Tunsin ihoni nousevan kananlihalle.
Tom ei ollut ikinä puhunut noin. Ei siis ikinä.
"Enkä! Minä en tavallisesti käyttäydy näin! Aamusta lähtien minusta tuntuu, että jokin ohjaa minua sisällään! Minä en ole ennallani! Joku on ottanut minusta konkaktin!" intin vastaan. Ei kestänyt kauankaan, kun Tom iski nyrkkiin puristetun kätensä poskeeni.
Nyrkki osui suurella voimalla ruskeaan poskeeni. Rojahdin lattialle polvieni varaan. Pitelin turvonnutta poskeani. Hän oli lyönnyt minua.
"No, miten on Sky? Tunnetko yhä, että sinua ohjaa joku? Vai ajoiko minun lyöntini sen kummituksen pois?" Tom kysyi ivallisesti virnistäen. En katsonut häntä. Tiesin, että hän katsoi minua pilkallisesti. Hän pilkkaa minun tunteitani.
Nousin jalat täristen seisomaan. Suupielistäni valui verta. Tällä kertaa oli minun vuoro katsoa Tomia ilmeettömästi. Käteni tärisi.
"Sky?" Tomin kulmat nousivat. Otin askeleen lähemmäs häntä. Tunsin ystäväni lämpimän hengityksen kaulaani vasten. Pian tartuin hänen sinisen paidan kaulukseen.
Silmäni nyki. Paljastin hammasrivistöni ja irvistin Tomille inhottavasti. Iskin nyrkkini hänen kasvoihinsa, vielä suuremmalla voimalla, kun hän minuun.
Tomin pää taipui taakse ja kuului naksahdus. Sinisilmäinen kaatui maahan. Kuului tömähdys.
Polvistuin lattialla makaavan pojan viereen ja kosketin hänen kaulaansa. Ei pulssia. Miten tämä voi olla mahdollista?
Tomin niskat oltiin taitettu. Iskuni ei todellakaan ollut mikään pieni. Silmäni kostuivat. Tässä ei pitänyt käydä näin...
Mutta silloin käsi liikahti. Säpsähdin. Tom liikkui!
"S-Sky... Mi-miksi? Miksi sinä teit näin minu.. Minulle?" Tomin ääni oli heikko. Hänen kasvonsa olivat mustelmilla ja toinen silmä oli umpeutunut kiinni.
Toinen poski taas oli veressä. Hän oli järkyttävän näköinen. Mitä olinkaan mennyt tekemään.
"Anna anteeksi! Soitan heti ambulanssin paikalle... Sinut saadaan kuntoon! Lupaan sen!" sopersin ja hamusin sohvalla makaavaa kännykkääni.
"Ei älä... E-emme ole enää... Ystäviä", ne olivat hänen viimeiset sanansa. Tom rentoutti lihaksensa ja sulki silmänsä, vaipuen ikuiseen uneen.

Jatkoa?

Kello näytti kuutta illalla. Oli syyskuun kuudestoista, päivä todella kaunis ja kesäinen. Ollenkaan ei ollut satanut koko syyskuuna tähän mennessä.

Carla istuutui Kristiinan viereen rantakalliolle. Tytöt kastelivat jalkansa viileässä vedessä. "Huomenna mennään kyllä uimaan, ihan varmasti", Kristiina sanoi iloisena. Mutta hänen hymynsä hyytyi, kun näki Carlan pään painuvan alas. "Mikä sinulla on?" Kristiina kysyi. Carla ja Kristiina olivat hyvät ystävykset. He olivat melkein koko ikänsä pitäneet toisistaan. Mutta nyt Carlaa näytti vaivaavan jokin. Eikö upea auringonlasku saanut häntä iloiseksi? Eikö edes hänen paras ystävänsä, joka oli ihan hänen vieressään? "Haluan kertoa sinulle tästä, mutta en vain pysty. Se on niin vaikeaa. Tekee kipeää sydämmelle", Carla vaikersi. Kristiina katsoi ihmeissään. Hän todella halusi kuulla Carlaa vaivaavan asian. Jos hän voisi itsekin vaikuttaa siihen.

Mutta kun Carla sitten avasi suunsa, olivat hänen puheensa jotain aivan muuta kuin mitä Kristiina oli odottanut. Carlan poskea pitkin valui kyynel. Hän itki: "Olen onnellinen, että olet ystäväni. Minä vain en ymmärrä äitiäni. Hän haluaa erottaa meidät." "Mitä sinä sitten tarkoitat?" kysyi Kristiina epävarmana ja haroi hiuksiaan. "Äiti haluaa muuttaa Saksaan. Minä en. Eihän siellä ole edes yhtä kaunista kuin täällä Suomessa!" Carla huudahti. Kristiina taputti Carlaa olkapäälle. Eihän hän haluaisi päästää ystäväänsä lähtemään. "Onhan siellä Saksassa ainakin kastanjoita! Voisit tuoda niitä tänne sitten minun maisteltavikseni", Kristiina hymyili, koska ajatteli Carlan vitsailevan. Carlasta se ei ollut järin kannustavaa. Hän ei ollut koskaan paljoa pitänyt äidistään. Carlan mielestä hänen äidillään oli tyhmiä päätöksiä, joille ei osattu keksiä syitä. Carla halasi Kristiinaa ja sanoi: "Minun on ehkä nyt lähdettävä ja jätettävä tämä kaikki. Pakko muuttaa Saksaan. Kyllä minun täytyy äitiäni totella, mutta minulla on vielä tavaroita pakkaamatta, tuletko sinä huomenaamulla auttaamaan minua?" Kristiina ei ollut uskoa Carlan sanoja. Hän juoksi pois ystävänsä luota vähin äänin.

Jatkuu.. Olisi kiva saada kommentteja : )

Wiletus,jee iihana tarina.mun tyylistä.jos mahdollista,voisit jatkaa,tai vaikka aloittaa uuden tuon kaltaisen tarinan.Jellower,pidin tuosta.kirjoita jatko pian!

Näin hänet vierelläni.Hän loi minuun lämpimän katseen."Mitä tapahtui"kysyin häneltä."Sinä...olet mennyttä"hän sanoi,ja kauhistuin.Minä olin elossa,sen nyt huomaa hullukin.Yhtäkkiä tunsin jotain.Se virtasi kasvoilleni,se oli jotain tummaa."Hyvästi"sanoi hän,ja silloin heräsin."Äiti,näin aivan kamalaa unta,siinä menin autiotalon pimeään kellariin,ja..."sanoin,mutta pidemmälle en ehtinyt,sillä tajusin,ettei se ollut unta."tervetuloa maailmaani,Alice" kuulin hänen sanovan."Jack,mitä sinä hourit" vastasin"En houri"hän sanoi,ja naurahti.Mutta sitten hän vakavoitui."Sinä olit valmis luopumaan kaikesta.Tästä sinä et voi enää luopua"hän sanoi taas salaperäisesti.

Kävelimme kohti hänen kotiaan.Itkin vieläkin.Hän oli kertonut,että olin nyt jotain muuta.En ollut enää...no,minä. Olin joku toinen.Ei ollut enää ihmistä nimeltä Alice Truscott(heitin vaan jonkun sukunimen). Nyt oli vain...vampyyri,nimeltä Alice Truscott."sanoit tekeväsi mitä tahansa vuokseni.Tätä minä haluan"hän valisti minua."Miksi teit minusta tällaisen.Olisit kertonut,jotta olisin voinut edes harkita!"huusin hänelle täyttä kurkkua."S-sinä olit valmis kaikkeen!!!"hän huusi vielä kovempaa.Hätkähdin,ja ymmärsin,että hän puhuu totta."anteeksi..."sanoin hennolla äänellä."ei,älä sinä pyydä anteeksi.Minun tosiaan olisi pitänyt kertoa.Ei kukaan voi olla tähän valmis,en minäkään sitä halunnut.Varsinkaan,kun muutokseni oli kivuliaampi kuin sinun"Jack sanoi."mutta arvaa,mitä me nyt teemme?"hän kysyi.

jatkuu,jos jotain kiinnostaa.

Jellower: Tarina oli todella hieno, vaikken tavallisesti tuon tyyppisiä luekkaan. Kuvailua oli tarpeeksi, siitä plussaa.
Juonen olit keksinyt hyvin ja tempasi mukaansa, siitäkin plussaa. Yhden kirjoitusvirheen vain bongasin.
Henkilöistä voisi kuitenkin olla hieman enemmän kuvailua. Mutta joo hyvä tarina, tykkäsin.

NallePuh=D Lyhyitä nuo osasi, mutta se ei juurikaan haittaa. Kuvailua saisi olla enemmän ja kirjoitusvirheitä oli ikävän paljon.
No, kirjoitus oli aika tönkköä, mutta silti pidin siitä.
Juonesta en oikein saannut vielä kiinni, tarinoiden ollessa niin lyhyitä. Kappalejaot olisivat ihan kivat.
Mutta ihan kiva tarina, vaikkakin oli lyhyt ja tönkkö.(ei pahalla.)

Omaani jatkan vielä tänään.

Kiitos vain. Jatkoa yritän kyhätä..