Juu, iha hyvä... Tarpeeks pitkä XD Sinulle Walle- voihan tuosta minun mielestä keksiä vaikka mitä

Walle-:

Walle-:

-AmyFani-:

Walle- kauheesti kirjoitusvirheitä! Muuten ihan ok tarina

;DD hehee..

-AmuFani-, voisitko kertoa minulle missä virheet on? Jos siis muistat missä virheet on ja haluat ja jaksat. Kun laitan tarinani erääseen juttuun ja en haluaísi, että siellä on kirjoitus virheitä. Mutta kiitos, jos jaksat ja haluat ja muistat missä kirjoitusvirheet ovat :]

no siis.. jotkut oli kirjoitettu tällee;

Anna sanoi:
" Jee! "

tuolla tavalla.. katso itse ja korjaa virheet

Walle-:

Walle-:

-AmyFani-:

Walle- kauheesti kirjoitusvirheitä! Muuten ihan ok tarina

;DD hehee..

-AmuFani-, voisitko kertoa minulle missä virheet on? Jos siis muistat missä virheet on ja haluat ja jaksat. Kun laitan tarinani erääseen juttuun ja en haluaísi, että siellä on kirjoitus virheitä. Mutta kiitos, jos jaksat ja haluat ja muistat missä kirjoitusvirheet ovat :]

no siis.. jotkut oli kirjoitettu tällee;

Anna sanoi:
" Jee! "

tuolla tavalla.. katso itse ja korjaa virheet

Hyviä kaikki!

Rosaaa:

Tinnuli97 sunkin tarina oli tosi kiva

Hihii kiitusta

Kävelin kivistä soratietä pitkin kouluun. Laulelin kilpaa lintujen kanssa. Pian kuulin takaatani askelia. Käännyin ympäri ja näin meikatun tytön kävelevän minua kohti hienon laukun kanssa. En välittänyt vaan jatkoin laulua ja hyppelin iloisena. Kun tyttö tuli kohdalleni hän pyöräytti silmiään ja pysähtyi:
”Onko vähän noloo?” tyttö sanoi semmoinen tyhmä ilme kasvoillaan.
”Itsetunnon puutetta kun pitää haukkua toisia”, sanoin. ”Sitä paitsi rumat meikkaa” Tyttö näytti räjähtävän:
”Et oo varmaan koskaan ollu kenenkään kaa yhes”, tyttö sanoi imelällä äänellä.
”Odotan sitä oikeaa, enkä tartu mihinkään pelleihin” minä sanoin. Tyttö poimi maasta kiven ja yritti heittää minua. Väistin. Poimin maasta oksan ja asettelin sen tytön hiuksiin. Juoksin nauraen pois. ”Olen oikea mestari ärsyttäjä”, ajattelin. ”Oma syy kun rupesi haukkumaan!” Tytöllä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät. Minulla on ruskeat pitkät hiukset ja ruskeat silmät. Olin uusi siinä koulussa. Ei hyvin mene, kun jouduin heti jonkun silmätikuksi. Pian olin koulun pihalla. Koulu oli ainakin 4.kerroksinen. ”Wau!” hihkaisin. Harmi vain, että melkein kaikki meikkasivat. Olen 13-vuotias ja aika erilainen. Sitten yksi tyttö tuli mun viereen ja kuiskasi:
”Hei! Mäkään en mielellään meikkaisi, mutta silloin kun en meikannut, olin kaikkien silmätikkuna ja kaikki vaa veti mua leteist tai jotai…”
”Rumat meikkaa…”, sanoin hymyillen. ”Se on mun motto. Ei sun tarvii meikkaa”, sanoin ja hymyilin tytölle.
”Melissa”, tyttö sanoi ja ojensi kätensä.
”Nicole”, sanoin ja tartuin tytön käteen. Ravistimme kättä.
”PIRR!” kello soi.
”Moikka!” tyttö hymyili ja lähti. Apua! Mikä olisi luokkani? Sen sanottiin olevan 7a, mutta missä se oli? Vedin syvään henkeä ja astuin sisään kouluun. Koulu oli tosi moderni. Paljon hienompi kuin, ala-asteeni. Olin kyllä aika hyvä koulussa. Keskiarvoni oli yhdeksän. Kun kiipesin portaita ylös, näin sen saman tytön kenen kanssa oli ollut aamulla ”pientä” sananvaihtoa. Hymyilin imelästi ja vilkutin tälle tytölle. Tyttö näytti minulle keskisormea. Olin nyt toisessa kerroksessa. Näin oven jossa luki ”rehtorin kanslia”. Koputin oveen. Oven avasi mukavan näköinen vanha rouva.
”Hyvää huomenta! Oliko sinulla jotain asiaa?” nainen kysyi.
”Joo! Etsin 7a luokkaa. Missä se mahtaisi olla?” kysyin.
”Seuraavassa kerroksessa kun olet tullut portaat ylös oikealle!”
”Kiitos neuvosta”, kiitin rehtoria ja kävelin rehtorin neuvomaan suuntaan. Koputin luokan ovea.


Jatkoo tulossa...

Äkkii jatkoo Rosaa.

-AmyFani-:

Walle-:

Walle-:

-AmyFani-:

Walle- kauheesti kirjoitusvirheitä! Muuten ihan ok tarina

;DD hehee..

-AmuFani-, voisitko kertoa minulle missä virheet on? Jos siis muistat missä virheet on ja haluat ja jaksat. Kun laitan tarinani erääseen juttuun ja en haluaísi, että siellä on kirjoitus virheitä. Mutta kiitos, jos jaksat ja haluat ja muistat missä kirjoitusvirheet ovat :]

no siis.. jotkut oli kirjoitettu tällee;

Anna sanoi:
" Jee! "

tuolla tavalla.. katso itse ja korjaa virheet

No kirjotan tolleen. ;DD Ei voi mittäää :]

Minä katsoin opettajaa päin,mutta hänen ilmeellään oli vain minulle vähän merkitystä nimittäin hän oli lyönyt minua eilen koti matkalla sairaalasta...Kaaduin penkillältäni maaha kaverit tulivat katsomaan minua miten voin MInna kysyi:Miten voit? Vastasin:Päätä särkee ja mua oksettaa ja pyörryttää.SEn enempää en muista kuin vasta kun minut oltiin viety Smbulanssilla sairaalaan Odotus puolelle.

Näin äidin ja hoitajan huoneeni ovella.Vieressäni makasi joku hevosen selästä tippunut.
Äiti kyseli vointiani ja hoitajalla oli aamupala kädessään siinä oli muroja ja trippi.
-Haluaisitko aamupalaa?Kysyi hoitaja.
-No okei.Vastasin
-OLin surrut täällä koko yön luulin ettet enään herää sanoi äiti.
-Miksi olen täällä???Kysyin.
-Kaaduit koulussa penkiltä saattoi olla epeleptinen kohtaus.Muistatko siitä mitään? Kysyi hoitaja.
Vastasin:En en muista kuin open ilemeen kasvoilla...(jatkuu)

Ka

_fruitti_:

Juu, iha hyvä... Tarpeeks pitkä XD Sinulle Walle- voihan tuosta minun mielestä keksiä vaikka mitä

Esim mitä Saran äidille käy kun hän jatkaa elämäänsä. Onko Mikko ja Saran äiti vielä yhdessä...Kaikkea!

No.. niin.

Maria-97, luvut ovat huonon lyhyitä ja tarinasi alkaa niin oudosti että numerollinen arvosana on:
4-

Jep oon samaa mieltä. Mä en tajunnu Maria97 tarinasta yhtään mitään. Liian sekava, ja paljon korjattavaa löytyy. Rosaa pyydän jatkamaan tarinaa, se on musta ainakin hyvä..

Iltapäivä oli lämmin ja kaunis, mutta erityisesti neljällä henkilöllä päivä oli surullinen. Mutta he eivät tienneetkään kuinka surullinen siitä oikein tulisikaan. He eivät tienneet näkevänsä yhden kavereistaan viimeistä kertaa. Vai onkohan se viimeinen kerta?

“Noniin. Nyt me siis nähdään viimeistä kertaa vähään aikaan.” Siiri huokaisi kolmelle parhaalle kaverilleen Anniinalle, Oliverille ja Samille. Hän oli jo pakannut kaikki tavaransa, mutta isällä ja äidillä oli vielä vähäsen laatikkoja kantamatta muuttoautoon. Tomi hyöri kaikkien jaloissa ja yritti painaa mieleensä kaikki kivat yksityiskohdat, kohta vanhasta kodistaan. Siirillä oli päällään vaaleat kaprit ja vaaleanoranssi toppi. Ne olivat hiukan likaantuneet muuttotavaroiden kantamisessa. Mutta se ei haitannut häntä. Siiri haroi surullisena lyhyitä, ruskeita hiuksiaan ja hänen vaaleansiniset silmänsä olivat hiukan kostuneet.
“Miksi sinun pitää lähteä? Miksi te muutatte jo nyt pois? Vastahan te pari vuotta sitten tulitte tänne.” Anniina nyyhkytti nojaten poikakaverinsa, Samin olkapäähän. Hänen vaaleat hiuksensa oli solmittu ponnarille ja otsahiukset oli vedetty pinneillä sivuun. Ohut ja lyhyt kesämekko koristi hänen solakkaa vartaloaan.
“Minähän selitin teille. Meidän on pakko lähteä, kun isän työpaikka siirtyy Turkuun. Arvatkaapa vaan, et haluaisinko lähteeä? Yhtä paljon, kun Tomikin, eli en yhtään.” Siiri sanoi ja nappasi kuusivuotiaan pikkuveljensä syliinsä. Tomi katsoa tapitti ruskeilla silmillään viattomasti Siirin silmiin. Siiri pörrötti jo Tomin valmiiksi sojottavaa hiuspehkoa lisää. Tomia nauratti isosiskon käytös.
“Kipaiseppas jo autolle. Minä sanon vain hei hei ystävilleni.” Siiri sanoi Tomille, laski tämän maahan ja Tomi kipitti siniselle perheautolle.
“Minulla tulee sinua ikävä.” Sami sanoi halatessaan Siiriä. Samin ruskeat hiukset tuoksuivat hiuslakalle. Eikä ihme, sillä Sami veti hiuksensa aina hiuslakalla tai geelillä pienelle “punkkarille”.
“Niin minullakin. Teitä kaikkia.” Siiri kuiskasi hiljaa päästäessään irti Samista. Anniina juoksi Siirin luokse ja halasi tätä lujaa. Kyyneleet valuivat molempien tyttöjen kasvoille, kun nämä halasivat toisiaan lujaa.
“Kelle minä nyt kerron minun salaisuuteni? Kun minun paras kaverini muuttaa pois.” Anniina kuiskasi itkunsa seasta.
“Sinun uudelle parhaalle kaverillesi.” Siiri sanoi ja hymyili vähäsen väkinäistä hymyä.
“Ei minulle tule uutta parasta kaveria. Sinä olet minun paras kaverini, enkä minä muita tarvitse.” Anniina sanoi vieläkin surullisempana sillä hän tiesi, ettei näkisi ystäväänsä pitkään aikaan. Mutta hän ei osannutkaan aavistaa ajan pituutta. Siiri irrotti Anniinan itsestään ja käveli Oliverin luokse. Vaaleahiuksinen, vihreäsilmäinen, mukava ja yleensä puhelias poika seisoi syrjemmällä ja katseli maahan Hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta kun hän nosti katseensa, Siiri näki tuskan hänen silmistään. Sen enempää Siiri ei Oliveria ehtinyt katsoa, kun poika vetäisi tytön syliinsä ja suuteli tätä hellästi.
“Minä rakastan sinua. Älä lähde.” Oliver kuiskasi epätoivoissaan Siirin korvaan. Siiri nieleskeli kyyneleitään. Hänen oli vaikeaa sanoa sanaakaan. Sillä hetkellä hän olisi antanut mitä vain, jotta olisi saanut jäädä.
“Minun on pakko. Minäkin rakastan sinua.” Siiri kuiskasi Oliverille itkien.

Viimein Siirin oli pakko sanoa ystävilleen viimeisen kerran “hyvästi”. Itkien Siiri avasi auton oven ja astui sisään. Isä käynnisti auton ja he lähtivät pihasta. Siiri kääntyi vielä kerran vilkuttamaan ystävilleen hyvästiksi. Mutta sen jälkeen hän ei enää kääntynyt takaisin, ja istunut autossa kuunnellen radiota. Siiri ehti nähdä ystäviensä kauhistuneet ilmeet, kun yhtäkkiä kuului rysäys ja auto alkoi pyörimään. Heidän autoonsa törmännyt toinen auto suistui ojaan ja rysäytti puuhun. Siirin perheen auto pyöri neljä kertaa ympäri, kunnes lopulta kaatui ojaan.

Oliver, Sami ja Anniina juoksivat kauhuissaan lähemmäs. Samalla kun Anniina soitti hätänumeroon, Sami ja Oliver kyykistyivät auton viereen. Anniinan ääni oli hysteerinen, kun hän selitti hätäkeskukseen, mitä oli tapahtunut. Ambulanssi, palokunta ja poliisi tulivatkin hyvin pian, ja Anniina, Oliver ja Sami vedettiin kauemmas ennen kuin he ehtivät nähdä auton sisälle. Poliisit kuulustelivat nuoria, samalla kun palokunta yritti saada Siirin perheen ja toisen auton kyydissä olijat pois autoista.

Pian monta ambulanssia ajoi pois. Parin ambulanssin pillit soivat, mutta osan ei. Poliisi asteli nuorten luokse vakava ilme kasvoillaan. Hän esittäytyi konstaapeli Rasmus Kallioluodoksi.
“Oletteko te sen nuoren neidin ystäviä?” konstaapeli Kallioluoto kysyi vakavana. Sami nyökkäsi pelokkaana.
“Voisinko saada teidän tietonne ylös. Ja me soitamme vanhemmillenne. Olitteko te ja teidän perheenne hyvin läheisiä ystäviä koko Saarelan perheen kanssa?” konstaapeli Kallioluoto sanoi ja avasi muistikirjansa.
“Miten niin, olimmeko? Ei kai…” Anniinan ääni murtui ja hän alkoi itkeä entistä vuolaammin.
“Olen pahoillani, mutta minulla ei ole hyviä uutisia. Molemmat vanhemmat ja tytär ovet kuolleet. Mutta pikkuveli on hengissä. Hänellä ei ole hengenvaaraa, mutta on loukkaantunut ja tajuton. Teidän sietää olla ylpeä ystävästänne. Hän uhrasi henkensä pikkuveljensä puolesta. Tytär olisi luultavasti säilynyt hengissä, jos ei olisi asettunut pikkuveljensä suojaksi.” konstaapeli Kallioluoto laski muistikirjansa ja lisäsi: “Syvimmät osaan ottoni. Tulen kohta kyselemään teidän tietojanne.” Kuin aika olisi pysähtynyt Oliverin, Samin ja Anniinan elämässä. Heidän kaikkien sydämen lävisti jokin terävä ja kivulias. Oliver lysähti maahan ja alkoi itkeä. Anniina ja Sami kyykistyivät maahan ja halasivat Oliveria. Kaikkien itkiessä millään muulla ei ollut väliä.
“Miksi hänen täytyi kuolla, miksi?” Sami sopersi kauhuissaan.
“Minä rakastan häntä. Hän ei saa olla kuollut. Minä rakastan häntä.” kuiskasi Oliver ja kyyneleet ryöppysivät hänen silmistään.

Lopulta konstaapeli sai nuorilta tiedot ja soitti heidän vanhemmilleen. Vanhemmat kauhistuivat tiedosta ja saapuivat nopeasti paikalle. Anniina ryntäsi heti äitinsä syliin ja samoin Sami. Mutta Oliver jäi maahan polvistuneena. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja kuiskasi: “Miksi? Miksi sinä jätit meidät Siiri? Miksi sinä jätit minut? Vaikka minä rakastan sinua.” Hänen äitinsä ja isänsä tulivat ja nostivat hänet ylös maasta.
“Tule kulta. Mennään kotiin.” Oliverin äiti sanoi lempeästi. Oliver vain nyökkäsi ja maleksi vanhempiensa kanssa autolle. Anniina, Sami ja Oliver lähtivät kukin koteihinsa.

Seuraavana päivänä nuoret tapasivat toisensa Anniinan huoneessa. Siellä he eivät olleet monta kertaa tavanneet, vaan yleensä he olivat Siirin suuressa huoneessa. He olivat olleet rikkaita, ja se oli näkynyt heidän kodissaan. Mutta koskaan he eivät olleet ylimielisiä. Siirin huone oli vaaleansininen ja siellä oli kaikkea kivaa. Mitta Anniinan huone oli pieni. Eikä siellä ollut mitään tekemistä. Tosin, heille kolmelle ei tullut mieleenkään tehdä mitään hauskaa, sillä kaikki halusivat muistella Siiriä. Aluksi he eivät sanoneet sanaakaan, mutta lopulta Oliver sanoi tuskaa äänessään: “Hän oli hyvä ihminen. Ja minä rakastan häntä. Hänen pitäisi vielä elää.” Anniinan silmät kostuivat taas, kun hän sanoi värisevällä äänellä: “Niin. Hän oli rohkea. Eikä hän ansainnut kuolemaa.” Sami vain nyökkäsi. Huoneeseen laskeutui taas painostava hiljaisuus.

“Millaistahan Siirillä on nyt olla?” Sami kysyi, rikkoen hiljaisuuden ja katsoi suoraan Oliveriin. Oliver väisti hänen katsettaan ja mutisi hiljaa ja hänen äänessään oli vihan, surun, katkeruuden ja rakkauden vivahteita: “En minä tiedä. Mutta miksi hän jätti meidät miksi?”
“Koska minun oli pakko.” kuului tuttu ja kaunis ääni jostain kaukaa ja kirkas valo lankesi pieneen huoneeseen.

***
Tossa oli mun tarina. Jatkoo saa, jos te haluutte.

Mäki alotan täs tarinan toivottavasti tykkäätte...:

Ei sen näin pitänyt mennä. Ei todellakaan. Ja se kuitenkin meni niin. Iinan äiti itki sohvalla, hän kuuli sen yläkertaan asti. Hän käveli alas lohduttamaan äitiä. Hän ei yleensä itse itkenyt vaikka mikä olisi, mutta nyt kun hän näki äidin itkevän, hänen oli pakko itkeä. Sillä jos äiti itki, niin joku oli pahasti vinossa, niinkuin silloin oli. Iinan äidin kädessä oli ryttääntynyt kirje, jonka isä oli kirjottanut. "Lähden, jonnekkin jossa voin olla onnellisempi, ja uskokaa pois, teistäkin tulee onnellisempia." Siinä luki. Mutta ei, emme olleet onnellisempia.

Iina istui äitinsä vieressä. "Selvitääks me tästä, kulta?" Äiti kysyi Iinalta. Iina katsoi äitiä. "Tietty" Iina sanoi. Kummatkin olivat hiljaa. Iina pisti television päälle. Koko illan kummatkin olivat sanomatta sanaakaan kunnes Iina rikkoi hiljaisuuden: "Mä osasin osottaa et isä jättäis meijät." Äiti kysyi: "Miten niin?"
"Ei minä ja isä vaan oltu... niinku isä ja lapsi on, joskus musta tuntu siltä että se vaan oli mies joka asui mun kans samassa kodissa. "No ooks sä surullinen?" Äiti kysyi. Iina oli hetken hiljaa. "Se oli kuitenkin mun isä..."

Kaksi vuotta myöhemmin:

"Kulta, meillä on sulle uutisia!" Äiti sanoi. "Tosi tärkeitä!" Tero lisäsi. "Äh.. mitä nyt..." Iina sanoi. "Mun pitää tehä matskun läksyt!"
"Tuu keittiöön!" Äiti sanoi. Iina löntysti keittiöön, ja istui alas. Äiti ja Tero katsoivat Iinaa hymyillen. "Okei... mitä on tapahtunu?"
"No... sähän oot aina halunnut pikku sisaren, eiks niin?" Äiti sanoi. "Niin mut se oli silloin ku mul oli oikee isä!" Iina sanoi tajuttuaan äidin vihjauksen. Iina juoksi vihaisena huoneeseensa. Iina ei koskaan ollut isänsä kanssa läheinen, mutta Teroa hän inhosi, se sai hänet ikävoimään oikeaa isäänsä. "Ensin Tero... ja sitten joku pieni rääkyjä ottamaan kaiken huomion äidiltä, ihan kuin Tero ei jo tekisi sitä!

Tosi hyvä tarina Karashka. Omalla tavallaan erinlainen, mutta silti todella hyvä, odotan innolla jatkoa

Karashka, tosi hyvä tarina.

Toivoisin jatkoa Karashkalta...

WoWi tarinani. Jatkoa ei tule.

Hyökkäys!

Rauhallinen päivä Northendissä. Epäkuolleet ovat häädetty toistaiseksi. Hiljaisuuden rikkoo ihmis vakoilian saapuminen. Hän huutaa: Arthas hyökkää! Valmistautukaa ja pyytäkää Stormwindistä lisäjoukkoja! Maahiset ansoittakaa tie! Nyt on kiire! kaikki tekevät osuutensa ja laivan viestin viejä Pääsee matkalleen ja matkalla ei käy mitään merkittävää.

Stormwindin vartia juoksee kuninkaansa luo. Hän sanoo: Kuningkaani, Borean Tundran ryhmä lähetti raportin ja siinä sanotaan että he ovat hyökkäyksen kohteena! Petturi Arthas johtaa hyökkäystä ja näyttää siltä että hän on uusi Lich King. Hän hyökkää isolla laumalla epäkuolleita!
Lähetä parhaat joukkomme taisteluun, Arthasin pitää kuolla sen jälkeen mitä hän teki Northendin kääpiöille!
Kyllä herrani.

Sotahuuto kuuluu. Maahiset ovat lähteneet taistelukentältä. Parhaat kääpiöt ovat jo laukaiseet ensimmäiset panoksensa niinkuin myös kohta muutkin kun taas Yö haltiat ovat lähteneet nopeasti viemään viestiä epäkuolleiden rintaman taakse, joka oli suunitelman mukaan heidän voiton piste, sillä liittouma aikoo piirittää epäkuolleet.

Papit olivat valmiina parantamaan haavoittuvat sotilaat. Yhtäkkiä ilmestyi kuoleman portti keskelle taistelukenttää ja sieltä tulivat Darionin kuolonritari joukot ja he olivat tietoisiamiinoista. Darion huutaa: HYÖKÄTKÄÄ RITARIT! Samassa joukko kuolonritareita juoksi Darionin ohi ja juoksivat Suoraan Epäkuolleiden kimpuun. Arthas huusi: Petturit! olisitte olleet vahvempia minun puolella! Darion vastasi: Sinä halusit itse tappaa meidät! Arthas siihen: Pötyä, Hyökätkää armeijani!

Taistelu oli alkanut. Epäkuolleiden joukot juoksivat suoraan miinoihin. Kuolonritarit juoksivat hyökkäykseen suoraan taikojien ja jousimiesten kimpuun. Ensimmäinen rivi oli ollutheidän parhaat taisteliansa ja nyt meni toinen rivi jossa oli jousimiehet. nyt olivat vain taikojat ja Arthas jäljellä. Arthas huusi: Onko tuo parastanne? Samassa kaikki jo kuolleet nousivat henkiin mutta taistelu meni erinomaisesti.

Liitouman joukoissa oli eräs vartia joka on vanha Paladiini. Nykyään hänet tunnetaan nimellä Rivendare. Hän on ainoita Lich Kingin kuolonritareita ja hän aikoo pettää liittouman. Hän pistää miekkansa parantajan läpi ilman että kukaan huomaa ja sitten hän kaatoi muutkin parantajat ja Liitouman jäsenent alkouivat hävitä. Darion huutaa: Peräntykää! Petturi on joukossamme!

Tilanne meni toivottamaksi mutta Rivendare saatiin kinni. Rivendare vangittiin mutta se ei pelasta enää tilannetta.

Liitouman rivit olivat jo melkein lyöty mutta yhtäkkiä Ilmestyi Pommittavia koneita ilmaan. Ne pommittivat epäkuolleita ja he olivat jo melkein voitettu. Kukaan ei huomannut että Arthas oli lähtenyt ja nyt oli vankilassa vapauttamassa Rivendarea. Hän sai Rivendaren vapautettua ja nyt he pakenivat.

Yhtäkkiä alkoi taas tulla Epäkuolleita ja Liitouma jo oli melkein hävinnyt. Nyt Tuli uusi kuoleman portti ja lisää Kuolonritareita. Epäkuolleet jo tuhoutuivat ja Liittouma voitti.

Taistelussa kuoli jo noin 60 000 liitouman jäsentä, mutta voitto oli silti liitouman.

LOPPU

Tuo on ensimmäinen tarinani. Toivon että piditte.

On kulunut melkein kymmenen vuotta Saran kuolemasta. Saran äidillä ei ole lapsia mutta hänen uudella miehellään on kolme lasta. Mikael on kolme vuotta ja kaksoset Nina ja Otto on yhdeksän.Uuden miehen nimi on Mika.

Onnellinen perhe istuu ruokapöydässä ja tuskin muistavat Saran, Saran veljen tai -isän kuolemaa.
-Äiti, saanko lisää ketsuppia? Otto kysyi. Hän sanoo Saran äitiä Miaa äidiksi koska heidän äiti on kuollut.
-Osku, sä oot kauhee ahmatti! Nina sanoi veljellensä.
-Toki saat, Mia sanoi ojentaen pullon.
-Mitäs sanoisitte jos te kolme menisitte Ellin kanssa elokuviin? Mika kysyi kaksosilta ja Mikaelilta.
Elli oli Mikaelin lastenvahti joka katsoi usein myös kaksosten perään.
- Joo! Mikael huusi.
-Älä huuda Miksu, Mika komensi.
-Minä soitan Ellille, Mia sanoi ja lähti kohti kotipuhelinta.
-"Tuut, tuut" Elli, ääni vastasi.
-Hei, Mia täällä. Lapset haluaisivat lähteä elokuviin ja minä eikä Mika jaksa lähteä mukaan.

Tää jäi toosi kesken mut nyt pitää mennä!

Tosi hyviä nuo tarinat, erityisesti Rosaan vaikka tykkäsin kyllä ehkä vähn enemmän ekasta osasta.

Sadepisara:

Tosi hyviä nuo tarinat, erityisesti Rosaan vaikka tykkäsin kyllä ehkä vähn enemmän ekasta osasta.

Kiitti

Jatkooo.... Eli siis tässä Nicole on ollu siel koulus jo jonki aikaa

"Eli siis matikasta tulee läksyksi sivu seitsemänkymmentäseitsemän ja seitsemänkymmentäkahdeksan", opettaja kertoi.
"Saako tehdä lisätehtäviä?', vieressäni istuva tyttö kysyi.
"Tottakai Margaret!" opettaja huudahti. Vaikka koulu on mielestäni oppimisen kannalta hyvä asia niin tuo menee kyllä yli.
"PIRRRR!" kellos soi. Nyt olisi ruokavälkkä ja sen jälkeen olisi köksää. Menin koulun jonottamaan koulun kahvilan jonoon. Kun olin kassalla maksamassa sämpylää ja suklaapatukkaa huomasin, että minulta puuttui viisikymmentä senttiä.
"Anteeks! Mä olin ihan varma et mul ois viiskyt senttii", valittelin. Olin juuri viemässä ostokseni takaisin, kun ääni takaatani sanoi myyjälle:
"Tässä on ne viiskymmentä senttiä!" käännyin janäin Mickyn. En ehtinyt kieltäytyä rahoista sillä myyjä otti ne. Minä punastuin ja kiitin Mickyä:
"Kiitti! Mä maksan ne kyl takas."
"Ole hyvä, mut ei sun tarvii maksaa niit takas! Vaan viiskyt senttii", Micky vastasi.
"Oletko ihan varma?" kysyin
"Oon", Micky vastas. "Meil on seuraavaks köksää! Mun lempiaine", Micky lisäsi.
"Ai jaa! Munkin. Mä osaan sillä lailla ihan hyvin kokata, kun mun äiti omistaa ravintolan", kerroin.
"Minkä ravintolan?"
"No Cecariuksen!" vastasin.
"Oikeesti? Me oltiin siel syömässä ja siel oli tosi hyvää ruokaa!" Micky hihkui.
"No hyvä", vastasin. Sitten Micky punastui. "Hmm... kaksi punaista tomaattia!" ajattelin, sillä me molemmat olimme punastuneet.
"Tota... Lähtisitkö joku päivä mun kaa kattoo jotai leffaa?" Micky kysyi.
"Joo! Käviskö sulle perjantain?", vastasin.
"Käy!" hän vastasi. Kun kävelin ruokapöytään polveni löivät loukkua. Hän on iiihana!

Täst tulee viel lisää jatkoo... varmaa aika monta! Ootte varmaa vähä tylsistyneitä