edellinen kadotti viestejä, joten tässä uusi.
muistathan, kun kirjoitat tarinoita, että laitat aina tarinallesi otsikon. näin tarinat eivät huku toistensa sekaan

Olipa kerran Urpo,joka voitti lotossa.Hän meni kasinolle ja pisti koko omaisuutensa peliin,mutta hävisi.Sitten Urpo joutui asumaan pahvilaatikossa ja kuoli seuraavana päivänä.LOPPU.

Ps.Mun kaveri keksi ton.

teki mieli jatkaa joten jatkan. edellinen osa edellisessä topassa

--

2. Alkukankeutta

"Hei kulta! Toitko sen maidon?" kuului äitini huuto, kun astuin eteiseen, sulkien oven perässäni. Hitto. Se maito. Potkin punaiset converset jaloistani pois ja vähinäänin lähdin hipsimään yläkertaan. Parempi olla vain sanomatta mitään niin ei tule mitään ihme showta.
Ylös päästyäni ovi avautui ja isoveljeni John tuli suihkusta ulos. Hänellä oli vain pyyhe lanteillaan.
"Mitä sä tuijotat?" John kohautti toista kulmaansa, kun olin pysähtynyt hänen eteensä.
"En mitään?" virnistin. John oli minua 3 vuotta vanhempi, mutta vaikutti ihan 8 vuotiaalta, itsestään liikoja luulevalta kakaralta. Hän oli kylläkin 17.
"Mä kato aattelin, että olen niin hermaisevan komea, että vien sulta jalat alta"
Huokaisin turhautuneesti ja tönäisin sitten Johnin pois tieltä, maleksien omaan huoneeseeni.

Huoneeseen päästyäni lukitsin oven. Kukaan ei saisi tulla huoneeseeni, ei ainakaan tänään. Tallustelin kirjoutuspöydän luo istahtaen penkille. Avasin hupparin vetoketjun tarttuen johonkin viileään. Vedin kaljapullon esille, laskien sen pöydälle. Äiti telottaisi minut, jos vaan saisi tietää.
"Dawn! Illalliselle!" oveen koputus sai minut säpsähtämään. Pyhä luoja...
"Öh.. Söin siellä kaupassa!"
Ei ehkä ihan paras valhe, mutta se taisi mennä läpi.
"Miksi sulla on ovi lukossa?"
Tai sitten ei.
Hetken aikaa oli hiljaista, kunnes äitini sanoi epäilevällä äänellä:
"Onko sulla Dawn jotain salattavaa?"
Äiti oli fiksu kaveri.
"Ääks... Ei mulla mitään ole! Hy-hyvää yötä!"
Äiti alkoi ränkätä oven kahvaa huutaen, että saisin avata oven ja selittää.
"Mä sanoin, että hyvää yötä!"
Äidin kanssa oli raivostuttavaa riidellä. Hyvin, hyvin, hyyvin raivostuttavaa.
Ja niistä ylihuomisista bileistä ei saa äiti tietää. Ei koskaan.

tosi hyvä.jatkoa.

Wile, edelleen se ah, wile ah<3

Novellini (:

Katu oli hiljainen ja pari autoa meni ohitseni. Kuljin yksin kadulla, päämääränä silta. Silta, joka oli minun veljeni kuolinpaikka. Halusin mennä muistelemaan häntä. Muistelemaan hänen hymyään, hänen nauruaan. Istuin sillalle ja katsoin puroa, joka lainehteli sillan alla. Hymyilin pienesti, kun näin ajatuksissani veljeni. Kyynel vierähti poskelleni.
- No, kukas se täällä on, kuului takaani.
Katsoin taakseni ja näin Thomaksen, veljeni vihollinen. Tai no, eihän hän ollut enään veljeni vihollinen, koska veljeni on kuollut. Nirlaisin pienesti ja panin käden nyrkkiin.
- Sinä! Sinä ammuit veljeni täällä! sanoin lujaa huutaen.
En pelännyt, vaikka sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Thomas naurahti pienesti. Nousin seisomaan hänen eteensä ja katseeni oli viainen ja ärtynyt. Thomas vain virnisti ja katsoi minua. Hänen kätensä olivat täynnä voimaa. Vihasin häntä sydämmeni pohjasta.
- Kuule ipana, veljesi oli luuseri. Hän ansaitsi sen, Thomas sanoi nauraen.
- Et voi olla tosissasi! Hän oli ihminen! huusin täyttä päätä hänellle, mutta Thomas ei kuunnellut. Hän vain seisoi edessäni ja virnuili edelleen. En voinut uskoa sitä Hän tunnusti sen, eikä edes surrut.
Näin, kun Thomas otti taskustaaanaseen. Se oli pieni ja hopeinen. Sinä hetkenä minulle tuli pakokauhu. En pystynyt liikkumaan, muuten hän ampuisi minut. Jalkani tärisivät, oikeastaan koko kroppani tärisi pelosta. Änkytin pienesti ja silmäni menivät melkein kiinni.
- Kuule, ehkä sääki oot luuseri, Thomas nauroi.
- E-en ole. Oikeasi, usko minua, sanoi vapisten.
Hän kohautti kulmakarvaansa. Sade alkoi jo ropista sillalla. Hiukseni olivat jo muutamassa minuutissa märät, kiitos äitini, joka ei pessyt huppariani. Tärisin siinä, pelon ja kylmyyden takia. Tiesin, että jos juoksisin, kuolisin. Siksipä en liikkunnut, yhtään. Hengirin vain siiinä paikallani raitista ilmaa. Thomas painoi liipaisimesta. Kaaduin puroon, puroon, josta ei päässyt pois, koska sen virtaus oli pinnan alle vievä.Yritin pidättää hengitystä. Keuhkoihin meni heti vettä, olenhan huono pidättämään henkeä. Siinä se oli. Siinä oli elämäni. Ja se loppui siihen pisteeseen, Thomasin takia. Ainakin saan viettää koko loppuelämäni veljeni kanssa, onnellisesti.

Sirpale, ihan hyvä novelli, ainoastaan lopun 'hukkumiskohtauksesta' en kamalasti pitänyt kun oli kovin samantyylinen kun oma angstnovellini.
Kuvailua vähän lisää ja itse erottelisin tekstiä enemmän enterillä.
Idea oli hyvä ^^

Oliko? Sorry, en tiennyt yhtään, että sää oot tehny tommosen! Ei ollut tarkoitus matkia tms. Kiitos kommentista. :]

Ei se mitään ^^ Muutenkin erosi kovasti.

3. Prinssini uljas edessäin

Tiedättekö mitä saa, kun yhdistää Helvetin ja kasan apinoita? Kyllä. Koulun. Tänään oli koulupäivä, mutta tänään oli myös päivä jolloin näkisin Charlesin uudestaan. Elämässä oli tehtävä uhrauksia ja sen uhrauksen tein tänään.
Katselin itseäni peilistä. Punamustat ruutuhousut, polvien yläpuolelle ylettyvä musta printti t-paita, jonka kuviona oli kuulokkeet. Paidan päälle oli vedetty punaiset liivit. Hiukseni olivat lyhyet ja hopeanharmaat, joissa oli mustia raitoja. Äiti ei pitänyt niistä oikein, mutta minä pidin.
Kai minä ihan siedettävältä näytin joten nappasin laukkuni, joka oli täynnä pinssejä sängyn päältä, astuen huoneestani ulos.
"Moi emosiskoni", John hymähti. Hän oli taas tullut suihkusta, mutta tällä kertaa oli veliseni vetänyt housutkin jalkaan. Emosisko. Mikä lempinimi. Okei se ehkä kuvasi minua hyvin. Masentunut pikku kakara, joka viiltelee.
"No, moi", mutisin vastaukseksi.
"Nukuitko hyvin?"
"Ei kuulu sulle", tuhahdin kulkien hänen ohi, mennen alakertaan. Äiti oli jo lähtenyt töihin. Keittiössä odottaisi aamupala, mutta kerrankin kun äiti oli lähtenyt ajoissa voisin jättää sen väliin.
Avasin ulko-oven astuen viileään syysilmaan. Pidin syksystä. Silloin oli aina niin.. Raikas ilma. Pieni vino hymy huulillani lähdin talsimaan kohti koulua.

"Hei Madrid! Muistitkos, että syksyllä pitää pitää takkia!" kuului huuto. Käännyin ja näin ysiluokkalaisten ivalliset ilmeet. Neljä poikaa Sam, Mike, Alec ja Ron. Ihme kusipäitä, jotka kiusasivat kaikkia jotka näyttivät vähänkin erillaisilta.
Oli ensimmäinen välitunti. Ensimmäiset välitunnit kestivät aivan järkyttävän kauan. 45 minuuttia. Milloinkohan Charles tulisi? Salaa toivoin, että hän saapuisi valkoisella ratsulla luokseni ja nappaisi minut kyytiin. Prinssini uljas..
Samassa kuului räminää, aivankun moottorinääni. Käännyin katsomaan parkkipaikkoja josta se ääni kuului.
Musta moottoripyörä, jonka kyydissä joku nuori kaveri. Tämä kaveri veti kameran pois päästään ja korpinmustat hiukset, sekä kalpea iho paljastui. Hän hymyili hieman niin, että vääntynyt hammas paljastui. Se oli Charles.
Tuntui, kun sydän olisi hypännyt kurkkuun. Prinssini uljas oli vastannut prinsessansa apuhuutoon.
"Hei, Diana! Muistatko, vielä ne bileet?" Charles huikkasi.
Prinssini uljas, joka ei muistanut nimeäni. No, en viitsinyt korjatakkaan häntä. Katsahdin ysiluokkalaisten ilmeitä ja ne olivat kyllä näkemisen arvoisia. Ihan kuin poikia olisi puulla päähän lyöty. Naurahdin kävellen sitten parkkipaikalle, tullen moottoripyörän viereen.
Nyt näin mitkä vaatteetkin Charlesilla oli. Hänellä oli liilavalkomusta ruutukauluspaita, jonka päälle oli vetänyt mustan liivin. Niihin hän oli yhdistänyt mustat pillifarkut joista roikkui muutama ketju.
Hän oli syntisen komea mies.
"Aattelin tulla hakee sua prätkällä.. Kai se käy?" hän ojensi minulle kypärää.
"Toki", vedin kypärän päähäni ja hänen auttamana pääsin pyörän kyytiin. Tiesin, että ysiluokkalaiset katsoivat meitä, vielä joten huiskutin heille kättäni. Siinä samassa pyörä lähti käyntiin ja me lähdimme kohti biletysmestaa.

Wile. AH. Mä rakastan tota sun tarinaas.

Yksinäiset häkkilinnut

Ne linnut, jotka on tuomittu elämään häkissä. Ne eivät ehdi nähdä aurinkoa. Eivät pääse lentämään taivaankannen päällä. Ne eivät ansainneet sitä.

Huusin itkien. ”Anna olla! En voi enää mitään, se oli vahinko!” huusin kun isoveljeni potki minua maassa. ”Sä et enää koske mun asioihin! Pysy erossa musta huora!” hän huusi. Hän lähti pikaisesti pois keittiöstä, jonka nurkassa makasin tuskastuneena. Yskin verta ja sylkeä tuskissani. Mielestäni ei ollut hakkaamisen aihe, että luin hänen puhelinlaskuaan. Mutta alan jo tottua tähän hakkaamiseen. Joka päivä sitä samaa, joten ihan sama minulle… Kaksi uskollista ystävää, jotka tuntuvat pelkäävän puolestani. Lisäksi rakas poikaystäväni, joka anelee minua lähtemään kotoa. Mutten päässyt. Vaikka kuinka yritin, en pääsisi pois. Tämä talo oli kuin lintuhäkki, yksi ovi, jossa salpa, jota ei saisi auki.
Pitelin päätäni itkien. Kipu oli järkyttävää, pääni oli kolahtanut kaapin kulmaan. Verta valui jostain kohtia päätäni, kädet täynnä viiltoja ja mustelmia. Tämä kipu oli minun päiväni. Yö, oli se hetki kun sain nauttia rauhasta. Nousin polvilleni, ottaen hieman verisestä kaapin reunasta kiinni. Vedin siitä itseni ylös, toinen käsi vatsallani. Raahasin jalkojani kohti huonettani. Pamautin oven kiinni ja oven vielä lukkoon metallisella salpalla. Huohotin, ja rysähdin matolle. Painoin vanhan radion päälle soittamaan sitä yhtä ainutta levyä, jonka isä ehti ostaa ennen kuin kuoli. Painoin play nappia.
”Love… Forever… Truth…”, kappale alkoi. Pieni kärsivä hymy levisi kasvoilleni.

Why!?
Why!?”

Laskeuduin makaamaan matolleni. Tuijotin eteeni ja koitin niellä verta suustani pois. Päätäni särki järkyttävän paljon, mutten jaksanut välittää. Välitin siitä, että halusin takaisin rakkaan Dwanyen luokse. Mutten pääsisi ennen maanantaita. Perjantai, viikonloppu. Yleensä jokaisen ylä-asteikäisen henkilön unelma, vapaata, biletystä kavereiden kanssa. Minulla ei. Itkemistä huoneessa, uusia haavoja ja arpia vain. En halunnut tämän kaltaista elämää. Se alkoi heti kun isäni kuoli, kun olin kuusivuotias. Heti sen jälkeen, äitini hakkasi minua, ei veljeäni, koska hän oli täydellinen. Veljenikin sai hakata minua mielensä mukaan.

Mustissa hiuksissani oli verta. Kasvoissani, kaikkialla. Olin maannut siinä varmasti yli tunnin. Lopulta nousin istumaan varoen. Tuijotin eteeni ja kuuntelin tällä hetkellä soivaa biisiä. Säikähdin järkyttävästi, kun oveeni alettiin hakata kovalla voimalla. ”Saatanan narttu ulos sieltä!” kuulin vihaisen huudon. Äitini oli kotona. Painoin musiikin nopeasti pois päältä. Piilotin CD-soittimen peiton alle. Minulla oli vain ohut, kova petauspatja, vanha likainen peitto ja kivikova tyyny. Yksi pehmolelu. Suloinen, vaaleanpunainen nalle, joka oli tahriutunut vereeni ja kyyneliini. Nytkin se tuijotti minuun lasittuneilla mustilla silmillään. ”Anna mun olla..!” huusin suojaten päätäni. ”Nyt se ovi auki!” huuto kuului uudelleen. ”Mitä sä haluat musta?!” kiljuin ja vetäydyin patjalle panikoituneena. Minua pelotti. Todellakin pelotti, eikä syykään ollut mitätön. Joskus Helen, äitini, oli uhannut minua kirveellä. Luulin kuolevani, toivoin oikeastaan kuolevani.
”Nyt se ovi auki ja siivoa veret keittiöstä! Ei tuollaisessa saastuneen veren peittämässä huoneessa mitään voi tehdä saakelin kirottu kakara!” hän huusi raivoisana. Nousin seisomaan, kävelin ovelle, rukoilin mielessäni, etten saisi uusia haavoja, ja avasin lukon, lopulta oven. Katsoin maahan. ”Kyllä”, henkäisin, vaan hänpä sitten läväytti kasvoihini kämmenellä. ”Vauhtia!” hän kivahti ja lähti. Suljin silmiäni ja kiisin keittiöön. Revin talouspaperirullasta paloja niin nopeasti kuin kykenin. Nopeasti aloin hangata vertani pois lattialta. Pelkäsin että veljeni, Derek, tulisi.

En oikeastaan ole kovin uskovainen. Mutta tässä asiassa, rukoilin lähes joka päivä. Anelin armahdusta. Joka ilta, pitelin itse koulussa tekemääni rukousnauhaa kädet verisinä, ikkunan, anteeksi, korjaan kalteroidunikkunan edessä. Mutta minään päivänä, kukaan ei unohtanut lintuhäkkini salpaa auki. Vaikka rukoilin, kun sinä parina päivänä minut vapautettiin kouluun, turvaan, silloinkaan kukaan ei uskonut minua, sillä äitini, rehti poliitikko ei ikinä tekisi mitään rakkaalle tyttärelleen.

”Dether! Sinä idiootti mene helvettiin siitä!” äitini karjaisi, kun olin aikeissa nostaa roskapussin pois paikoiltaan. Hän löi lujaa minua kasvoihini, joten juoksin kyyneleet valuen huoneeseeni, iskin salpan kiinni ja rysähdin ikkunan eteen. ”Voi luoja, eikö minulle oli mitään muuta vaihtoehtoa? Mitä tein väärin? Enkö voisi vain kuolla..”, itkin ikkunalla puristaen rukousnauhaa kädessäni. ”Etkö voisi antaa minun elää!” parkaisin ja tiputin nauhan lattialle. Uskoni oli kuollut, aikoja sitten. Koska miksi Jumala antaisi minun kärsiä nämä yhdeksän vuotta? Olin 15, kohta 16, jolloin olisin kitunut jo kymmenenvuotta ilman, että kukaan ymmärtäisi tätä. Vain rakkaani, ystäväni joista toinen oli jo uskonsa heittänyt minun suhteen, toinen joka taisteli rinnallani, ja rakkaani, rakkaani joka halusi, etten luovuttaisi. Tuijotin ulos, oli täysikuu.

” Well I'd climb the highest mountain,
even in the dark.
And I'd swim the deepest ocean,
to get to where you are.
This sky will hold no limits,
no ground will catch my fall.
Well I will be your dark prince waiting,
at your monster ball.”

Lauloin. The Loving dead, Blood on the dance floor. Kappale jota kuuntelin usein. Osasin jo sen ulkoa, lauloin sitä lähes joka ilta hiljaa huoneessani, ja yritin, oikeasti yritin uskoa, että huomenna se olisi ohi. Mutta jokainen toive oli valetta. Tämäkö oli helvetti? Jos ei, niin miten kamala helvetti sitten oli?
Kello oli vähän ylipuolen yön. Suljin radion toistamasta samaa biisiä, asetuin patjalleni makuulleen. Kylkeen sattui enemmän kuin ikinä. Arvelin murtunutta, tai murtuneita kylkiluita. Tuijotin harmaata kattoa, seinää jossa oli punaisia pisaroita siellä täällä. Verisiä käden jälkiä, suoraa kuin kauhuelokuvasta. Tätä tämä olikin. Tämä kusinen elämä joka ei antanut pientäkään armahdusta. Odotin vain päivää kun saisin sen kirveen päähäni.

Aamu, kello oli varmaan viisi, vaan nousinpa hyvissä ajoin. Juoksin keittiöön, ryöstin palan leipää ja lähes tyhjän mehupurkin. Suljin kaapin ja käännyin. Säikähdin, tiputin kummatkin lattialle, jolloin mehu levisi lattialle. ”D-Derek”, henkäisin. Se päivä. Se koitti. Veljelläni oli kädessä kookas veitsi. Hymyilin. ”Kiitos”, sanoin, syöksähdin häntä kohti, jolloin koin yllätyksen. Veitsi ei osunut minuun. Se osoitti maahan. ”Pakene”, hänen huulien raostaan kuului. Silmäni laajenivat. ”Hae ne ainoat tavarasi ja häivy”; hän sanoi. Olin järkyttynyt. ”Mene!” hän parkaisi, ruskeat hiukset pysytellen silmien edessä. Juoksin huoneeseeni, katsoin hetken tavaroitani, nappasin levyn koteloonsa, sen verisen, vaaleanpunaisen nallen ja juoksin takaisin ovelle. Riuhtaisin sitä, vaan eipä ollut auki. Huijasiko hän? Käännyin katsomaan keittiöön. Näin verta. Lattialla oli verta. Ja äitini, hän seisoi siinä verinen veitsi kädessään, Derek jalkojen juuressa. ”Ei!” huusin. ”On vuorosi. Olet ollut tuhma”, äitini sanoi. Juoksin nopeasti kohti Derekin huonetta, riuhtaisin oven auki. Hänen ikkunansa, ei, se ei ollut kaltereiden suojissa. Kuulin askeleet. ”Et pääse karkuun!” kuulin huudon. Heitin kirjan ikkunasta läpi, heitin tavarani ikkunasta ja ponkaisin veljeni sängyltä ikkunaa kohti. Oliko tämä..? Vapaus?

Sillä samalla hetkellä, kun luulin että olen vapaa, tunsin iskun. Se osui kylkeeni. Kyynel ei valunut poskeltani. ”Ei. Sinä epäonnistuit”, sanoin, kun hän oli vetänyt veitsen pois ja iskenyt sen kahdesti uudelleen. ”Minä olen vapaa.”

”We are, we are, The Loving Dead
We love, we love, even in death
We are, we are, The Loving Dead
We love, we love, even in death”

Mutta kun lintu odottaa tarpeeksi kauan, koittaa päivä, kun sen on aika päästä lentämään läpi häkin kaltereiden. Kun sen on aika lentää sinne, missä häkin ovea, ei koskaan lukita.

Rainy days
Stormy days
Lightning crashes overhead
Wind whips around
Thunder blasts down
Gales roar
Panic soars
Nature clashes with itself
Time will calm this war

See the sky
Hear it's cry
Teardrops falling to the ground
Color has fled
Greyness has spread
Flee this place
Flee this place
Sadness leaking overhead
Time will soothe this war

Raindrops fall
Raindrops fall
Clouds are bawling endlessly
Darkness has spanned
Flooding this land
Standing tall
Through the fall
Light is peering through the clouds
Time will calm this war

Mirthful tears
Mirthful tears
Sunlight beams through lawlessness
Raindrops still fall
Soothing this brawl
High above
Up above
Spread across the gleaming sky
Time will end this war

Felix, teitkö todella itse?

Kesäkuu vuonna kasikuus,
meidän sierra oli melkein uus.
Faija tankka, mutsi pakkasi eväitä.

Tuo kappale soi kännykästäni, kun kuuntelin mustilla kulokkeilla sitä. Matkalla siis kirjastoon. Enhän minä mistään kirjoista välittänyt, historian projektiin tarvitsen vain muutamia hissan kirjoja. Vanhat puut ja lahonneet talot olivat tuttu juttu täällä pienessä kylässä. Remontti tulisi kuukauden päästä. Astelin vesilätäkköjen pääälle ja laitoin kuulokkeet laukkuun. Kännykän laitoin pois pääältä, eihän nyt kirjasrossa saa kaikua Justin Bieber, kun minulle soitetaan. Pidin olallani minun vihreän keltaista laukkua.
Yhtäkkiä kuulin huutoa. Suoraansanoen kirkumista, joka vahingoitti korviani. Ketään muita ei ollut kadulla, joten huuto tuli jostain talon sisältä. Menin lähemmäs harmaata taloa, joka oli edessäni. Ikkunoiden edessä oli samenttiverhot, joten sisälle ei voinut nähdä. Panin käteni nyrkkiin ja toivoin, ettei mitään pahaa ollut sattunut. Taas kuului kova kiljaisu. Pelästyi ja vetäydyin kauemmas. Nielaisin ja menin taas lähemmäs taloa. Pensaita oli ympäri talon etupihaa. Ruohikko oli oikeastaan aika vihreätä, verrattuna siihen, että nyt on kohta talvi. Pieni syystuuli heilautti hiuksiani pienesti. Kyynel tuli silmääni, olenhan nyt kovin herkkä. Panin hupparini vetoketjun kokonaan kiinni ja hupun päähäni.
- Oikeesti, sun porukat antaa ne rahat tai, kuulin, kun joku anoi noin sisältä.
Loppua en kuullut hyvin. Kuului taas kerran kilkumista. Laitoin korvani ruostuneelle ovelle. Silmäni olivat pyöreät,kuin mitkäkin ja suuni oli ammollaan.
- Ja kukas sinä olet?! kuului takaani.
Mies otti minusta kiinni. Hän peitti hupun silmilleni. Yritin päästä pois, mutta mies oli liian vahva. Hänen kädet olivat lanteillani.
- Päästä minut irti minusta! huusin lujaa.
- Perhanan penikat, työntämässä itteään joka paikkaan, toinen miehistä sanoi.
Lihavampi mies laittoi minut tuoliin, köysien varaan. Näin parin metrin päästä minusta laihan pojan. Pojalla oli silmälasit, ruakea tukka ja pieni repaleina oleva koulupuku. Hänen kasvonsa oli ihan lian peitossa. Pelko iski minuun. Mitä he tekisivät minulle? Olenko suuressa vaarassa?

Mää lähetin ton tarinan vahingossa liian ajoissa, joten muokkaan sitä (;
MUOKATTU <3 ANTEEEKS, TUPLAT :<

4. Juodaan viinaa, on todellisuus piinaa hetkittäin.

Ovi avattiin ja jokin tunnettu pop biisi kantautui korviini. Olimme saapuneet bilepaikkaan, kaupungin syrjäisimpään kolkkaan. No, eipä ainakaan tulisi poliisit valittamaan melusta.
"Yo, Charles!" jo hieman humalassa oleva poika saapui eteiseen. Pojalla oli musta lököttävä huppari ja lököfarkut, sekä sininen lippis vinossa.
"Moi, Phil", Charles hymähti. "Toin mun avecin tänne. Dawn tässä on Phil, Phil tää on Dawn", hän esitteli meidät. Nyökkäsin Philille tervehdykseksi. Hän vastasi nyökkäykseeni viittoen sitten meitä mukaansa.

Selvisi, että asuntola oli Philin äidin omistama ja Phil rukoilemalla oli rukoillut, että saisi järjestää bileet.
Asuntolassa oli muutama ysiluokkalainen meidänkin koulusta. Vaaleahiuksinen, siniseen collegepaitaan ja mustiin pilleihin pukeutunut, Rasmus, sekä platinablondi tyttö, Zoey joka ilmeisesti oli Rasmuksen tyttöystävä.
Phil istutti minut ja Charlesin mustalle nahkasohvalle.
"Moneltako nämä bileet alkoivat?" kysyin katsellen ihmisiä, jotka tanssivat tuhannen tuubassa.
"Taisi alkaa siinä yhdeltätoista", Charles mumisi hörppien siideriä. "Kuis?"
"Kun miksei näitä bileitä voisi pitää illalla?"
"Pyhpah... Näin on paljon hauskempaa!" Charles naurahti nousten seisomaan. Katsoin, kun hän asteli jonkun punapäisen typykän luo ja alkoi tanssia hänen kanssaan.
Nyrpistin nenääni. Teki pahaa nähdä Charlesin tanssivan jonkun muun kanssa, kun minun. Paitsi, että en ollut ikänä tanssinut Charlesin kanssa.
Ärtyneenä nappasin sohvapöydältä Charlesin juoman, juoden sen itse loppuun. Hieman kitkerä, omenalta maistuva juoma laskeutui kurkustani alas. Minun teki mieli heti lisää. Nousin seisomaan ja pujottelin ihmisten läpi pöydälle, jossa tarjoiltiin juomia.
Pöydän takana oli joku hevari hörppimässä kaljaa.
"Hyvä meininki", hymähdin, ottaen itse läpinäkyvän pullon pöydältä, jossa oli läpinäkyvää nestettä. Hevari nyökkäsi, katsoen sitten pulloa kädessäni.
"Se on tieräksä aika tuhtia tavaraa", poika sanoi tokkuraisella äänellä.
"Ai... No, mitä tuhdinpaa sen parempi", hymyilin. Hevarinkin kasvoille kohosi hymy ja me kilistimme juomiamme.
Tuo läpinäkyvä neste oli helvetin vahvaa. Selvästikkin joillekkin rekkamiehille tarkoitettu paukku. Kurtistin kulmiani, kun maistelin sitä suussani. Mutta pakko minun oli se juoda. Minua tarkkailtiin. Kulautin kaiken alas laskien pullon pöydälle. Huohotin hetken aikaa. Tarvitsin raikasta ilmaa. Hieman huojuen lähdin hoipertelemaan ulos.

Ulos päästyäni näin Charlesin istuvan kaiteen päällä, poltellen tupakkaa. Jotenkin arvasin, että hän kanssa poltti. Pojan vierellä oli viinapullo.
"Charles, vippaisitko mullekkin yhden röökin?" kysyin istahdettuani hänen viereen.
"Tottakai", Charles naurahti kaivaen paketista yhden syöpäkääryleen, ojentaen sen minulle. Asetin käärön huulilleni, napaten sitten sytkärinkin pojan kädestä, sytyttäen tupakin. Säpsähdin kun käärö alkoi palaa.
"Nyt vaan vedät ne savut sisään", Charles opasti. Nyökkäsin ja vedin hiljalleen ne sisääni, puhaltaen ne pian ulos. Mielihyvän tunne valtasi kehoni.
"Taidat tykätä?" Charles tiedusteli. Vino hymy kaareili hänen huulillaan.
"Joo.. Tää on tosi hyvää", sanoin puhaltaen uudestaan sauhut ulos.
"Mäkin tykkäsin heti ensi kerralla", Charlesin tupakka teki jo loppuaan. Lopulta hän tumppasi sen, ottaen sitten viinapullosta huikan.
"Onko tuo hyvää?" kysäisin.
"Ihan meh..", Charles vastasi. Nyökkäsin varovasti, katsoen tummaa pulloa hänen kädessään. Charlesilla oli lihaksikkaat kädet. Kauluspaita hänen yllään sopi täydellisesti tuon ylle. Hymyilin ihastuksesta.
"Tahdotko säkin?"
Putosin pilvilinnoistani ja katsoin poikaa silmiin. Hänen siniset silmänsä olivat viisaat, aivan kun pöllöllä. Nyökkäsin. Hän ojensi pullon minulle ja minä sitten painoin pullon suun huulilleni. Otin huikan.
Sivusilmästä näin Charlesin hymyilevät kasvot.
Olin onnellinen.

All The Rage, ihana!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Jaahas, haluaako kukaan Kidnapattu tarinaa lisää?

All The Rage:

Felix, teitkö todella itse?

joo

I
Rainy days
Stormy days
Lightning crashes overhead
Wind whips around
Thunder blasts down
Gales roar
Panic soars
Nature clashes with itself
Time will calm this war

See the sky
Hear it's cry
Teardrops falling to the ground
Color has fled
Greyness has spread
Flee this place
Flee this place
Sadness leaking overhead
Time will soothe this war

Raindrops fall
Raindrops fall
Clouds are bawling endlessly
Darkness has spanned
Flooding this land
Standing tall
Through the fall
Light is peering through the clouds
Time will calm this war

Mirthful tears
Mirthful tears
Sunlight beams through lawlessness
Raindrops still fall
Soothing this brawl
High above
Up above
Spread across the gleaming sky
Time will end this war

n a Time, ?? ?? Of Despair, ?? ?? Shadows singing in the air;
Telling of a time, When the sky would shine.
Now the rain, Resonates,? Embers dancing in the flames; Singing a song Of storms.
From the sky, to the ground, Rain is falling all around,
Thunder, rain and wind The song of storms begins
Play a song, a melody and everybody will see, the hero of time has come.
From the sky, to the ground, Rain is falling all around,
Thunder, rain and wind The song of storms begins
Play a song, a melody and everybody will see, the hero of time has come.

tos toinen mun

mutta tosta from the skys:ta eteenpäin on zeldasta

lueppa mun ja ton lyriikat

kaikki LOZ fanit tekee song of dtormmmsiin fani sanotuksii

-Sirpale-:

Jaahas, haluaako kukaan Kidnapattu tarinaa lisää?

No, haluaako?

toi From the sky, to the ground, Rain is falling all around,
Thunder, rain and wind The song of storms begins
Play a song, a melody and everybody will see, the hero of time has come. on zeldast

ja toi Rainy days
Stormy days
Lightning crashes overhead
Wind whips around
Thunder blasts down
Gales roar
Panic soars
Nature clashes with itself
Time will calm this war

See the sky
Hear it's cry
Teardrops falling to the ground
Color has fled
Greyness has spread
Flee this place
Flee this place
Sadness leaking overhead
Time will soothe this war

Raindrops fall
Raindrops fall
Clouds are bawling endlessly
Darkness has spanned
Flooding this land
Standing tall
Through the fall
Light is peering through the clouds
Time will calm this war

Mirthful tears
Mirthful tears
Sunlight beams through lawlessness
Raindrops still fall
Soothing this brawl
High above
Up above
Spread across the gleaming sky
Time will end this war
on mun

No life, no friends.
I was without happpiness.
I try to survive,
try to stay alive.

I watch for sky,
i see a light,
light was for time of twilight,
time what i waiting for...


I was brave
in my world
but then i realize
My life is allways sad

I am,
on the roof
playing this song.
Song about my life




I wait for it
wait for it
i wait for new life
lihe without rains,life without pains


I am,
on the roof
playing this song.
Song about my life