Mass <3

ihana jatko<3

Thank uuu<3

Tie, se on kuin ihminen. Mikä ero on tiessä ja ihmissesä? No, tie jatkuu pitkältään mutta ihminen, se kuolee lopulta ja sitten lepää rauhassa, lopullisesti.

Hakkasin tyynyä niin, että siitä lopulta tipui höyheniä lattialle. Olin lopulta oma itseni, raju ja itsevarma. Kolme vuotta Jamesin kanssa muutti minut. Tottapuhuen, minun piti muuttua, Jamesin takia. James oli aina meidän suhteessa se keskipiste. Jopa meidän häissämme James loisti vierelläni, kun minä olin se kummajainen. Aina piti minun olla ujo, enkä saanut loistaa. En tajunnut yhtään, miksi. Mutta nyt olin saanut tarpeeksi. Rakastin kolme vuotta sitten häntä, mutta rakkaus häneen on nyt maa pohjalla. Ja nyt pääsen siitä meidän suhteen piinasta.
- Oikeesti, eikö me voitais enään yrittää?! James anoi epätoivoisesti.
- Ei todellakaan, herra Täydellinen! vastasin suoralla äänellä.
Lysähdin sohvalle. Otin harmaan pompulan poissa hiuksistani ja ravistin niitä. Pääni oli julmettoman kipeä, Jamesin huudon takia, jota hän oli huutanut yöt ja päivät, siitä hetkestä alkaen, kun minä kerroin, että haluan erota. Huuto oli niin kova, että naapurit olivat valittaneet meille ainakin viitisen kertaa. En jaksanutmillään enään. Rikkoutuneita laseja, paiskottuja ovia, ja mikä pahinta; James oli aina polttanut avioeropaperit, kun niitä tarttee. Otin särkytabun ja menin sohvalle makaamaan. Laitoin viltin pääleni ja panin pääni painuksiin. Nukahdin heti. Unten maille on ihana aina mennä, koska siellä voim tehdä vaikka ja mitä! Ei tarvitse murehtia oikeata elämää, voi elää toista.

Heräsin kovaan kolaukseen. Katsoin ympärilleni tokkurassa. Olin meidän sinisessä Opel autossa. Makasin takapenkillä, kun yhtäkkiä tajusin, että se ei ollut unta. Katsoin Jamesia ihmeessään. Me oltiin rantatiellä. Siitä oli vain 100 metriä järveen, tai oikeastaan rantaan.
- James, mitä hittoa sää teet? kysyin.
- Nyt sää joudut järven. Mun kanssa. Voidaan aloittaa us elämä yhdessä tuolla taivaassa, Jumalan kanssa, James sanoi tyynenä.
- Mitä himputtia sää puhut, kysyin häneltä.
Hieroin silmiäni ja tajusin, että James oli tosissaan! Yritin aukaista auton ovea. mutta se oli lukossa. Hätäännyin. Yritin potkia ovea jalallani auki, muttei se onnistu mun tikkujaloille. Jalkani jäi puristuksiin ikävästi yhteen nahkatuolista, kun yritin kiivetä sen päältä etupenkeille. Revin tossuni pois ja jalkani lopsahti sitten etupenkeille. Nyt olin kokonaan etupenkeillä. Yritin repiä Jamesin käsiä pois ratilta, mutta minkäs voin hänenn lihaksilleen. Hän hymyili vain vieressäni rauhallisesti, vaikka olin ihan paniikissa. Ei olllut enään mitään tehtävissä, kuolisin nyt. James kääntyi rannalle.
- Älä oikeesti tee tätä mulle!? huusin täyttä päätä, mutta hän ei kuunnellut.
Hän ei vastannut. Auto vieri rantaa pitkin järven, siihen isoon järveen. Auto täyttyi eka vähäsen vedestä, sitten se tulvi vettä. Koitin etupenkin oven kahvaa vielä kerran, mutta se oli lukossa. Nyt viettäisin loppuelämäni tuon pirun kansssa, tuli mikä tuli.


Tie, se on kuin ihminen. Mikä ero on tiessä ja ihmissesä? No, tie jatkuu pitkältään mutta ihminen, se kuolee lopulta ja sitten lepää rauhassa, lopullisesti.


// TULI PIENI :3

Sirpale: Sulla on hienoja tarinoita ,mutta, kaikella kunnitoituksella, miks siinä aina kuolee päähenkilö? Siis joo, onhan ne sillä tavalla vaikuttavia, mutta olis happy endingkin joskus ihan hyvä. Vaihtelun vuoksi... No, tosi hienoja tarinoita kummiski.

All The Rage: Kiiiiiiitos! Tiedän kyllä, että kehuit vaan huvikses, koska tarina on surkee, mut kiitti kumminkin. Ja kyllä mun huono olo lähti pois. XD
Ja kuule, masennukseen tarviit apua. Mene jonkun psykiatrin puheille tai jotain ja anna vaan kaikkien höyryjen päästä ulos. Sitte lopulta helpottaaki. Ja toistaakseni itseäni: Ei maailma olekaan katastrofi loppujen lopuksi, kyllä sä tuut sen huomaamaan!(sanoin about niin felixille Tue ystävää-keskustelussa)

Twilight99:
No,eka nytten mä teen vähän synkkiä : DD
Muttanii, haluaisitteko te semmosia happy ending tarinoita? VOIN TEHÄ SEMMOSIA :33

(Tää ei siis oo koko juttu mikä pitäis tulla tähän ekaan osaan. Mietin vaan että onks tääki sitte ihan pöljältä kuulostava juttu. Kommentteja ja parannusehdotuksia kehiin, kiitos!)

”Jaqueline! Hop hop! Ylös sieltä ja sassiin!”
Ärsyyntynyt huuto tunkeutui luvatta haaveisiini. Huokaisin turhautuneena ja heitin varovasti jalkani sängyltä puulattialle. Jalkani viilenivät mukavasti, mutta muuten kipu valtasi jälleen mieleni ja silmät sumenivat. Parahdin ja vetäydyin takaisin sängylle. Jalkani ei ollut siis vieläkään kunnossa, enkä ollenkaan ihmetellyt miksi lääkäri oli määrännyt kahden kuukauden levon. Tässä talossa sellainen oli tietysti ihan mahdotonta, eikä mieleeni tullut yksikään sairastapaus jossa äiti oikeasti olisi antanut minun levätä. Heitin arastavan jalkani takaisin lattialle ja pakkotauduin nousemaan. Kipu sumensi taas järkeni ja huusin tuskissani. Sitten yritin vetää itseni kasaan ja aloin hitaasti vaappua ovea kohti. Otin hädissäni kiinni ovenkahvasta, joka tietysti valahti heti alas ja ovi rämähti auki.
”No siinähän sinä vihdoin olet! Tule nyt jo! Meillä on ihan mahdottomasti tekemistä!”
Äiti oli pukeutunut kukkaisessuun ja tarjosi innoissaan sellaista minullekin. Torjuin sen nostamalla käteni eteen ja aloin vääntäytyä rappusten kaidetta kohti.
”Älä viitsi olla lapsellinen! Tiedät vallan hyvin että tänään on todella erikoinen päivä!” äiti tiuskaisi ja kääntyi äärimmäisen rivakasti kannoillaan.
”Kaikkihan ne ovat...”, mutisin raivoissani ja aloin konkata suuria kierteisiä rappusia alas.
”No niin ovatkin! Mutta tänään on äärimmäisen todella erikoinen päivä! Uusi naapurimme on kuulema todella varakas ja hienostunut ja hyvin käyttäytyvä!” äiti supatti korvaani. ”Mutta siitä ei sitten hiiskuta kenellekkään! Se on äärimmäinen salaisuus!” hän lisäsi äkkiä, aivan kuin olisin rynnännyt kailottamaan uutista koko tienoolle.
Kohotin kummastuneena kulmakarvojani ja äidin naama vääntyi heti äärimmäisen keskittyneeksi.
”Siis, kaikkihan tietysti tahtoisivat hänet vieraakseen suostutellakseen hänet jonkin hömppähyväntekeväisyysseuran lahjoittajaksi”, äiti kuiskasi korvaani ja suoristautui sitten ylpeänä tarkastelemaan reaktiotani.
”Ahaa! Ja miksi sinä sitten haluaisit hänet vieraaksesi? Ihan vain hyvää hyvyyttäsi?” kummastelin aidosti hölmistyneenä.
”No en tietysti! Rikkaiden yhdistys ry kaipaa niin valtavasti rahaa! Ja kun kaikki vain lahjoittavat köyhille, niin meille ei jää mitään!”
”Äiti! Et sinä niin voi tehdä! Rikkaat ovat jo rikkaita, köyhät tarvitsevat rahaa ollakseen edes vähän rikkaita! Joten tottakai köyhille lahjoitetaan enemmän!” huudahdin ja huokaisin pettyneenä.
Vaikka olisihan minun pitänyt arvata. Äiti oli niin... toivoton tapaus. Hän piti rikkaille hyväntekeväisyysseuraa, rahoitti ökyperheitten lapsille ”vähän apurahaa” ja piti vuosittaisia juorutapaamisia, jossa jokaisen vyötärölle aina kerääntyi yksi jos toinenkin lisäkilo.
”Voi, Jaqueline. Olet ihan liian nuori näihin asioihin!” äiti sanoi hymyillen salaperäisesti ja hyppeli sitten portaat alas hyräillen lempilaulujaan.
Huokaisin ja yritin kiihdyttää vauhtiani(ei mikään älynväläys, jos otetaan huomioon, ettei suunnitelmiini kuulunut pärställeen lentäminen), jotta pääsisin puhumaan äidille järkeä, mutta tutut blondit kutrit lehahtelivat jo kiireistä vauhtia tiehensä. Pysähdyin sille paikalleni ja huokaisin tyytymättömänä, ennen kuin lysähdin lattialle. Iskeytyminen teki kipeää, mutten enää jaksanut valittaa. Ja mitenkä se edes edistäisi tätä asiaa? Ei äidiltä saanut rauhaa vain koska oli murtanut jalkansa. Siihen tarvittaisiin vähintäänkin itsemurha. Ja sittenkin äiti varmasti koettaisi ryskyttää hereille, ennen kuin oivaltaisi, että joutuisi nyt järjestämään kaiken yksin.
”Jaqueline! Jaqueline! Pidä jo vähän kiirettä siellä!” äiti huusi keittiöstä. ”Hän tulee mikä hetki hyvänsä!”
Kuunnellessani äidin puheita liukastuin vahingossa ja heilahdin taaksepäin. Sain viime hetkessä kiinni kaarevasta kaiteesta ja vedin itseni ylös. Konkatessani viimeisiä rappusia kuulin auton hurinaa pihalta. Huojuin kuin huojuinkin viimeisenkin rappusen alas ja tuijotin jännittyneenä ulko-ovea.
”Jaqueline! Pois siitä tieltä! Muista nyt; minä avaan ulko-oven ja autan rouvan kynnyksen yli ja otan tämän takin pois. Sitten sinä toivotat hänet tervetulleeksi ja pompit sillä tavalla sopivan välinpitämättömästi keittiöön, kehottaen häntä mukaasi! Onko selvä?” äiti tuhisi innoissaan.
Kohotin jälleen ironisesti kulmakarvojani.
”Pompin?” toistin ja vilkaisin merkitsevästi kipsiin kiedottua jalkaani.
”No kävelet sitten innostuneena!” äiti tuhahti tyytymättömästi juuri kun ovikello kilahti.
Isä ilmestyi yhtäkkiä kuin tyhjästä viereeni. Hänellä oli sama kivenkova ilme, joka ei muuttunut miksikään, tekipä mitä tahansa.
”Huomenta”, mutisi ärsyyntyneenä ja mulkaisin häntä vihaisesti.
Eilisiltainen riitamme, joka käsitteli enimmäkseen minun ”sopimatonta” ystävääni Leynia, oli vieläkin tuoreena mielessäni.
”Huomenta”, isä vastasi yhtä kireästi.
Itse asiassa meidän kahden suhde ei ikinä ole ollut kehuttava, eikä näköjään tule olemaan.
”Hiljaa nyt! Tän hulee! Siis hun tälee! Ei kun...” äiti sopersi stressaantuneena.
”...hän tulee”, keskeytin, vain säästyäkseni äidin kamalilta stressikohtauksilta.
Äiti näytti hetken aikaa aika typertyneeltä, ennen kuin hymyili valmiiksi ja avasi sitten käsi täristen oven.
”H-huomenta, r-rouva Dh-dh-dh-dhornetale”, äiti änkytti ja tärisi kuin haavan lehti.
”Rouva Thorndale”, korjasin ja yritin hymyillä, vaikka olin liiankin tietoinen jalan viiltävästä kivusta.
Oven avauduttua, katseeni kohtasi metsänvihreät silmät. Naisen tumma polkkatukka oli niin tiukasti lakattu, ettei se hievahtanutkaan, vaikka ulkona tuuli kuin viimeistä päivää. Terävä nenä, tiukat kasvonpiirteet ja ilmeettömät silmät tekivät naisesta jotenkin pelottavan.
”Huomenta”, hän vastasi kylmän rauhallisesti ja lausui jokaisen kirjaimen hitaasti, kuin peläten, ettemme ymmärrtäisi suomea.
Äiti näytti havahtuvan jonkinlaisesta horroksesta ja ryntäsi heti tarjoamaan kättään.
”B-bettha West. On kunnia saada teidät v-vieraaksemme, r-rouva”, äiti änkytti ja yritti selvästi rauhoittua hengittämällä syvään, mutta meni nähtävästi siinä asiassa pahasti pieleen, koska rouva Thorndale vetäytyi kauemmas huohottavasta äidistäni.
Äiti seurasi perässä ja yritti auttaa rouvalta takkia päältä, mutta naisen kasvonpiirteet vain tiukkenivat entisestään ja hän sanoi kylmästi:
”Osaan kyllä itse riisua takkini.”
Äiti näytti hetken aikaa pieneltä lapselta, jolta riistetään karkkipussi, mutta keräsi itsensä nopeasti.
”T-tottakai”, hän mumisi anteeksipyytävästi ja katsoi sitten minuun merkitsevästi.
Mutta minä olin vakuuttunut, etten todellakaan pitänyt tästä naisesta, ja niinpä en edennyt minun ja äidin sopimuksen mukaisesti.
”Takinriisuminen vieraalta on kohteliaisuusele”, sanoin aivan yhtä kylmästi kuin nainenkin oli äsken torjunut äidin avun.
Äiti henkäisi pelästyneenä sisään, mutta nainen vain tuijotti minua kylmillä silmillään, jotka nyt suurenivat hämmästyksestä.
”Vai niin”, hän mumisi ja yritti kerätä itsensä, mutta kuulosti enemmänkin uhoittelevalta kuin tyynen kylmältä.
Hän raivasi tiensä sisälle tyrkäten kenkiä pois edestään. Vasta silloin huomasin, että joku seisoi hänen takanaan. Rouva Thorndalen siirtyessä keittiöön, äiti ja isä kiiruhtivat hänen peräänsä. Kumpikaan heistä ei ollut huomannut naisen takana seissyttä ihmistä. Tarkastelin tätä uteliaana. Nainen lähenteli varmasti 80 vuoden ikää. Hänen silmänsä olivat tuhkanharmaat, mutta edelleen nuoruuden iloa täynnä. Iho oli tietenkin rypistynyttä, mutta samalla ihmeen hyvin säilynyttä. Harmahtavat hiukset olivat kiharaiset ja ulottuivat vain niskan yläpuolelle. Nenä muistutti ihmeen paljon rouva Thorndalen nenää, mutta näytti jotenkin pehmeämmältä. Ehkä se oli hioutunut ajan saatossa, mietin huvittuneena. Huulet olivat melko kireät, mutta sopivat kuitenkin täydellisesti muuhun naamaan.
”Äiti! Tule jo sieltä!” kuulin rouva Thorndalen huutavan keittiöstä.
Vanha nainen nyökkäsi hymyillen minuun päin ja ikään kuin ajelehti keittiöön. Katselin tyrmistyneenä hänen peräänsä, enkä osannut muuta kuin ihmetellä. Tuntui kuin olisin nähnyt tuon naisen ennen...
”Jaqueline!”
Jälleen kerran äiti oli ärsyttävästi tunkeutunut mietteisiini.
”Tullaan...”, mutisin ja laahustin keittiöön.
Rouva Thorndale seisoi edelleen ja varmasti odotti, että saattaisimme hänet tuolilleen. Nyökkäsin hiljaa pöydän päähän aseteltuun tuoliin päin ja istahdin itse mahdollisimman pitkälle rouvasta.
”No niin, Bettha. Ymmärrsinkö oikein, että tahdoit auttaa rikkaitten lapsia, niinkö?” rouva kysyi viileästi ja hörppäsi melkein huomaamattomasti viinilasistaan.
”K-kyllä... S-siis... V-vain jos t-t-t-te ha-haluatte...”, äiti sanoi ja takelteli sanoissaan.
”Lahjoitan teille ilomielin. Kuinka paljon pyydätte?”
Äiti näytti hetken hölmistyneeltä, mutta änkytti sitten:
”I-ihan niin p-paljon k-k-kuin t-te haluatte.”
”Sanotaanko vaikka näin aluksi viitisenkymmentätuhatta?” rouva ehdotti ja oletti näköjään, ettei kukaan osannutkaan sanoa vastaan ja alkoi näin penkoa lompakkoaan.
Viha pursui yli sisälläni. Tuo nainen oli pahuuden perikuva. Häntä varmasti huvitti, että kaikki köyhät kuolisivat nälkään samaan aikaan kun hän lahjottaisi rikkaille lisää rahaa varastoitavaksi. En osannut enää hillitä itseäni.
”Te iljettävä limanuljaska!” huusin raivoissani ja sillä samalla hetkellä ulkona alkoi sataa kuin tynnyristä kaatamalla.
Koska äsken oli ollut kerrassaan aurinkoista, äiti oli jättänyt rouvan puoleisen ikkunan auki. Nyt vesi kasteli rouvan likomäräksi ja äsken niin tiukasti istunut tukka valui pitkin naisen kasvoja. Hän näytti hetken siltä kuin olisi voinut kuristaa kenet tahansa, mutta vaikutti sitten rauhoittuvan.
”Kiitos tästä käynnistä”, hän sanoi äärimmäisen kylmästi ja nousi ylös sen enempää sanomatta.
Hän tömisteli raivoissaan ulospäin ja nappasi takkinsa naulakosta. Hän syöksyi ulos kaatosateeseen sanaakaan sanomatta. Katsahdin rouvan äitiin joka hymyili edelleen. Hän nyökkäsi samalla tavalla Betthalle, kuin oli aikaisemmin nyökännyt minulle ja purjehti sitten ulos sateeseen. Bettha näytti olevan itkun partaalla ja tulkitsin parhaaksi mennä takaisin omaan huoneeseeni. Juuri kun olin nousemassa huomasin kuitenkin paperilapun, joka keikkui vanhemman rouva Thorndalen tuolilla. Nappasin sen huomaamattomasti mukaani, ennen kuin syöksyin ylös rappusia, miettimättä kamalia kipuja ja kouristuksia joita se aiheutti minulle. Tempaisin huoneeni oven auki ja syöksyin sisään. Raivo suorastaan keihui sisälläni. Miten se ihminen oli saattanut? Purin kaiken vihani jälleen kerran kovia kokeneeseen stressipallooni. Vihan laannuttua muistin oudon paperilappusen joka oli jäänyt vanhemman rouvan tuolille. Katsastelin sitä hetken, ennen kuin käänsin tekstipuolen ylöspäin.

Tapaamme kello 10 illalla Rose Avenuen siinä päässä, jossa seisoo hylätty jäätelökioski.
- Alicia Thorndale

Tuijotin tekstiä ymmärrtämättä sen enempää kuin olin ymmärrtänyt lukiessani sitä ensimmäistä kertaa. Huohotin kevyesti ja vilkuilin epäluuloisena ympärilleni. Toivoin hartaasti, että tämä olisi pelkkää kuvittelua, mutta kun jälleen käänsin katseeni paperilappusta päin, se kiilteli edelleen auringossa. Sade oli loppunut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

-Sirpale-: Ok. Joo, haluisin, jos mahollista, ehkä vähän niitä happy ending-tarinoita myös.

aika hyvä,jatkoa vaan

Pitäskö tehä joku tarina....... Olis jo mielessä juoni, mutta sen tekeminen, jaksanko?D:

Caraz:

Pitäskö tehä joku tarina....... Olis jo mielessä juoni, mutta sen tekeminen, jaksanko?D:

Unohda se sun juoni, tee tarina siitä kuinka sonttu menee kaupungille hattupojan kanssa.

Enpä tiiä jatkanko tarinaa. Tarviin lisää kommentteja.

Levä.:

Caraz:

Pitäskö tehä joku tarina....... Olis jo mielessä juoni, mutta sen tekeminen, jaksanko?D:

Unohda se sun juoni, tee tarina siitä kuinka sonttu menee kaupungille hattupojan kanssa.

WTF?

Sonttux:

Levä.:

Caraz:

Pitäskö tehä joku tarina....... Olis jo mielessä juoni, mutta sen tekeminen, jaksanko?D:

Unohda se sun juoni, tee tarina siitä kuinka sonttu menee kaupungille hattupojan kanssa.

WTF?

Tai sitte tee tarina siitä kuinka sä dissaat mua:33

Levä.:

Sonttux:

Levä.:

Caraz:

Pitäskö tehä joku tarina....... Olis jo mielessä juoni, mutta sen tekeminen, jaksanko?D:

Unohda se sun juoni, tee tarina siitä kuinka sonttu menee kaupungille hattupojan kanssa.

WTF?

Tai sitte tee tarina siitä kuinka sä dissaat mua:33

Muttamutta mistä sä ton keksit?

Sonttux:

Levä.:

Sonttux:

Levä.:

Caraz:

Pitäskö tehä joku tarina....... Olis jo mielessä juoni, mutta sen tekeminen, jaksanko?D:

Unohda se sun juoni, tee tarina siitä kuinka sonttu menee kaupungille hattupojan kanssa.

WTF?

Tai sitte tee tarina siitä kuinka sä dissaat mua:33

Muttamutta mistä sä ton keksit?

Se kaivo sen jostain hänen suurien aivojensa pohjalta

Huomenna happy ending tarina.

arrgh,

Naamapalmu.:

Sonttux:

Levä.:

Sonttux:

Levä.:

Caraz:

Pitäskö tehä joku tarina....... Olis jo mielessä juoni, mutta sen tekeminen, jaksanko?D:

Unohda se sun juoni, tee tarina siitä kuinka sonttu menee kaupungille hattupojan kanssa.

WTF?

Tai sitte tee tarina siitä kuinka sä dissaat mua:33

Muttamutta mistä sä ton keksit?

Se kaivo sen jostain hänen suurien aivojensa pohjalta

Pohjalta se kaikki muu löytyykin, suuret ovat aivot mutta puolet ainakin on tyhjää: D

Lisää Pink Lipstickiä!!!!!!!!!!!! Loveeeeeeee

Twilight99, järkyttävän hyvä tarina.

Elikkäs, en jatka enään niitä vanhja tarinoita, vaan teen uusia, koska jotku ei oo lukenu niitä ekoja osia

Levä.:

Naamapalmu.:

Sonttux:

Levä.:

Sonttux:

Levä.:

Caraz:

Pitäskö tehä joku tarina....... Olis jo mielessä juoni, mutta sen tekeminen, jaksanko?D:

Unohda se sun juoni, tee tarina siitä kuinka sonttu menee kaupungille hattupojan kanssa.

WTF?

Tai sitte tee tarina siitä kuinka sä dissaat mua:33

Muttamutta mistä sä ton keksit?

Se kaivo sen jostain hänen suurien aivojensa pohjalta

Pohjalta se kaikki muu löytyykin, suuret ovat aivot mutta puolet ainakin on tyhjää: D

Eli teen hienon koululais-parodian. : DDD Nyt älkää syyttäkö matkimista Tohtorilta, idea tuli heiltä. : DD

Olipa kerran eräs JokuSomenodyRandomi nimeltään Sonttu, joka kipitti aina kouluun pinkkipojan perässä. Pinkkipoika oli SenjoroTomato, joka oli ostanut uuden hatun. Senjoro piti hattua aina, ja Sonttu halusi pinkkipoikaa aina. Eräänä päivänä, pinkkipoika sai potkut koulusta, ja hänen perheensä muutti Lappeenrantaan, Scipin koulun viereen. Senjoro alkoi käydä koulua Lappeenrannassa.
Sonttu järkyttyi niin kovin, että muutti perheineen myös Lappeenrantaan, ja raahasi erään Raksu nimisen olion mukanansa.
Scip oli vielän järkyttyneempi, kun kouluun tuli joku pinkkipoikaSenjoro, ja 2 uutta tyttöä. Scip meni kysymään Raksulta, että "´Mata te teette mun koulussa?" . Scip oli koulun paras tyyppi 4ever, ja kaikki hilluivat hänen perässään.
" Siis niiQu Daa? Tuo Sonttu-Pisssisss veti mut jonku pinkkipojan perässä tänne, emmä tänne ois tahtonu." Raksu vastasi.
Scip järkyttyi pahanpäiväisesti.


//Jatkoa? //