Meille tuli koiranpentu! Masa kertoo elämästään

Moi, minä olen Masa, kaksikuinen koiranpentu Helsingistä. Aloitetaan hankalimmasta eli rodustani, koska siitä ei ole moni kuullutkaan. Olen kooikerhondje eli suomalaisittain koikkeri tai jopa koohotin. Se on yhden sortin spanieli, jonka esi-isät tulevat Hollannista – sieltä tulee myös vähän vaikeasti lausuttava rodun nimi.

Meitä käytettiin aikoinaan apuna sorsien pyydystämisessä Hollannissa. Isäntämme, joita kutsuttiin kooikereiksi, antoivat meidän juosta rannassa tuuheaa häntää huiskuttaen. Tämä kiinnitti sorsien huomion, jolloin isäntämme yllättivät linnut ja vangitsivat ne häkkeihin.

Esi-isiemme harrastuksia lintujahdin lisäksi oli rottien pyydystäminen sekä hollantilaisomistajien viileiden sänkyjen lämmittäminen.

Kun minun perheeni alkoi harkita koiran hankkimista, he etsivät liikunnallista koiraa, joka jaksaa juosta pitkiä lenkkejä perheen iskän kanssa. Lisäksi haluttiin koira, joka viihtyisi vauhdikkaassa perhe-elämässä, olisi iloinen ja seurallinen ja perheen äiskän mielestä nätti.

Rodun tuli myös olla suhteellisen terve ja koiran sen kokoinen, että aikuiset jaksavat tarpeen tullen kantaa sitä.

Ilmeisesti me kooikerhondjet sovimme kuvaukseen, koska kesän alussa minut haettiin kotikennelistäni Itä-Suomesta Helsinkiin perheen luo asumaan. Nyt minun kotijoukkoihini kuuluu isoveli, 8, pikkuveli, 6, äiskä ja iskä.

Valmistautuminen

Perheen isoveljeen iski lemmikkikuume vuosi sitten syksyllä, ja lemmikin hankkimisesta keskusteltiin moneen kertaan. Kun äiskä ja isoveli alkoivat harkita hamsterin hankkimista, maratoneja harrastava iskä avasi suunsa ja paljasti, että hänestä koira olisi kyllä kiva lenkkikaveri. (Hyvä iskä!)

Iskä ja isoveli alkoivat potea välittömästi koirakuumetta. Äiti ja pikkuveli suhtautuivat uuteen, hamsteria paljon vaativampaan (pöh!) perheenjäseneen varovaisemmin.

Perheeni harkitsi koiran hankkimista monta kuukautta. Äiskä ja iskä lukivat kilokaupalla koirakirjoja, ja koko perhe katseli Youtubesta rotuesittelyitä ja koirankoulutusvideoita. Lisäksi perhe kiersi koirakodeissa juttelemassa omistajien kanssa ja rapsuttelemassa lajitovereitani.

Koiranpennut tutkivat maailmaa maistelemalla ja pureskelemalla.

Kun kooikerhondje valikoitui toivekoiraksi, perhe kävi koikkerikenneleissä kyselemässä lisää rodusta.

Äiskä otti tavaksi muistutella perhettä siitä, että koira muuttaa arjen rytmin. Roskapussit esimerkiksi alkoivat haukkua ulko-oven vieressä isoveljelle. Se oli muistutus ulkoiluvastaavaksi iskän kanssa ilmoittautuneelle pojalle, että yhtä lailla kuin roskat, koirakin pitää viedä säännöllisesti ulos pissalle.

Viimeisessä pohdintavaiheessa perhe otti kahdeksi viikonlopuksi hoitoon parsonrusselinterrierin Turon. Jos koikkerit ovat vilkkaita, parsonit ovat hypervilkkaita. Se oli hyvä testi, josta perhe suoriutui hienosti. (Hurraa perhe!)

Haaveesta totta

Lopulta myös äiskä ja pikkuveli olivat vakuuttuneita, että perhe voisi selvitä koiran mukanaan tuomasta elämänmuutoksesta ja että lemmikistä on paljon iloakin (tietenkin!).

Silloin iskä ilmoitti pariin kenneliin olevansa kiinnostunut tulevista pennuista. Koikkereita on Suomessa vain vähän yli tuhat, ja ottajia on paljon enemmän kuin pentuja syntyy. Perhe ajattelikin, että ihan heti ei varmaan tärppää.

Iskä, isoveli ja pikkuveli kävivät kuitenkin tervehtimässä ihastuttavaa, lempeää emoani Neveä huhtikuussa pian sen jälkeen, kun minä, siskoni ja veljeni olimme syntyneet. Meitä pentuja he eivät nähneet, koska vastasyntyneet hauvavauvat pidetään erossa ulkomaailman pöpöistä ja häiriöistä.

Kennelnimeni on Wilperiinan Martinus, ja veljeni on tietysti Marcus!

Perheeni kuitenkin teki kasvattaajani Tarjaan niin hyvän vaikutuksen, että hän lupasi yhden pennun tuoreesta pentueesta. (Minut!)

Meidän pentueemme syntymäkodissa. Vasemmalla veli Caro, vieressä sisko Miranda, meikä-Masaliini istuu ja taustalla paimentaa emomme Neve.

Tarvikkeet

Sitten alkoi valmistautuminen. Iskä piti huolen, että hän on lomalla saapumiseni aikaan, koska me koiranpennut emme kestä heti yksinäisyyttä. Olemme olleet laumassa koko pienen ikämme, joten meidän pitää tottua muutokseen.

Omaisuuteni karttui myös nopeasti. Sain:

• Leluja. Tarja antoi kasvatuskodista mukaan kettupehmon. Ja perheeni hankkima ensimmäinen lelu oli pallo. Sen jälkeen varastooni ilmestyi vetoleluja, possuja ja ihana paksu rotta. Me koirat olemme kauhean kiitollisia ihan itsetehdyistäkin leluista: lempparini on iskän hikisukkaan sullottu muovipullo.
• Kähvellän myös tyhjän vessapaperirullan aina, kun mahdollista. Ja lenkkarin… Ja kylppäristä lattiankuivauslastan. (Se on i-ha-na!)
• Aitauksen. Olohuoneen parkettilattia suojattiin muovimaton palasella ja sen päälle pystytettiin minulle oma alue kompostiaidoista. Hengailen siellä aina, kun kukaan ei ehdi vahtia minua. Saan nimittäin melkoista tuhoa aikaan, kun minut päästää vapaaksi huoneistoon.
• Pedin. Iskä laittoi tyhjään pölynimurin pahvilaatikkoon vanhan lasten pulkassa käytetyn lampaantaljan. Koska peti ei kauheasti kiinnostanut minua, äiskä käänsi pahvilaatikon ylösalaisin luolaksi. Se oli jo vähän parempi, mutta mieluiten nukun jättityynyllä tai ihan vain kovalla lattialla.

Lisäksi sain:

• Ruoka- ja juomakupin.
• Kasvattajan suosittelemaa ruokaa.
• Puruleluja ja -luita. (Rouskis!)
• Kaulapannan ja hihnan.
• Kynsisakset.

Näillä tavaroilla päästiin hyvin alkuun. Jos jotain tarpeellista vielä ilmenee, sen voi hankkia myöhemmin. Tärkeintä oli, että perhe järjesti paljon aikaa minun hoivaamiseeni ja leikittämiseeni.

Iskä opettaa tapoja

Kesäkuun alussa perhe tuli hakemaan minua. He olivat valmistautuneet oksentelevaan ensiautoilijaan, joka säikkyy kaikkea, mutta minäpoika nukuin lunkisti äiskän jaloissa ja asetuin kodiksi Helsingissä ihan muina koirina.

En edes huomannut ikävöidä vanhaa perhettä, vaan tutkittuani uuden kotini pötkähdin tyynylleni ja nukuin makeasti ja pitkään.

Tykkään perheestäni tosi paljon. (Katsokaa vaikka häntääni!) Iskästä tykkään ehkä silti eniten, koska hän opettaa minulle ahkerimmin uusia taitoja ja palkitsee herkuin.

Luonteeltani olen utelias, vauhdikas, pureskelevainen ja kekseliäs tuhotöissä. Minusta on myös tulossa niin merkittävä seikkailukoira (muun muassa laivakoira, skeittikoira ja pyöräilijäkoira), että ajattelin alkaa kertoa kuulumisiani täällä Koululaisessa joka kuussa. Olisiko se teistä hyvä idea?

Kuulemisiin! Hau!