Reilu luokka pääsee valokuvassa esiintyneen pikkupojan jäljille. Mutta haluaako Sara palata vanhojen kavereidensa seuraan?
Luku 12
Seuraavana aamuna Essi, Mariama, Sara, Meri, Tommi, Olivia ja Suvi kokoontuivat koulun seinustalle ennen ensimmäisen tunnin alkua. Oli niin kiire vaihtaa kaikki kuulumiset ja päivittää uudet käänteet, että kun kello soi, kukaan ei liikahtanutkaan.
– Yritittekö te soittaa siihen puhelinnumeroon, Mariama kysyi lopulta, kun pääpiirteet edellisen illan tapahtumista oli saatu selville.
– Joo, Suvi sanoi pettyneesti. – Mutta siellä ei vastattu.
– Sinne pitäisi laittaa tekstiviesti, täytyy keksiä jotain, Tommi sanoi.
– Minä soitin illalla tädilleni Bangkokiin, Essi sanoi. – Hän yritti muistella Visaa, sanoi tavanneensa tämän pari kertaa, mutta sanoi sitten, että jotenkin Visa vain häipyi kuvioista. Hän muistaa kuulemma kaikenlaisista kerhotapahtumista ja muista vain Pipun ja Venlan, mutta ei Visaa.
– Aika outoa, Sara sanoi.
– Ja nyt sisälle sieltä porinakerhosta kaikki, kuului liikunnanopettajan hyväntuulinen huuto ovelta. – Luokassa jo odotetaan!
Joukko lähti vastahakoisesti vetelehtimään kohti käytävää.
– Visa Malmivaara, sen nimisiä ei voi olla hirveän montaa. Pitäisikö meidän vain yrittää googlettaa, Meri kysyi.
– Minä yritin jo eilen, mutta tulos oli plusmiinus nolla, Essi sanoi harmistuneen kuuloisena. – Ehkä kaveri on kuollut. Tai vaihtanut nimeä.
Luokka nielaisi sisäänsä ja vaihtaen keskenään nopeat ”Jatketaan tästä” -kuiskaukset kaikki jakaantuivat pulpetteihinsa. Nilkin tunneilla ilmapiiri oli yhtä kireä kuin ennenkin, mutta välitunti koitti kuitenkin aikanaan.
Joukon valuessa ulos Miia ja Taru työntyivät äkkiä Saran molemmille puolille.
– Sara, kun sua ei ole hetkeen näkynyt, Taru aloitti maireasti.
Sara vilkaisi Taruun vähän ihmeissään. Hän oli moikannut tytöille ihan asiallisesti aamulla, mutta kieltämättä muuten viettänyt aikaa muiden kanssa.
– Niin että me vain ajateltiin, että oikeastiko sä haluat hengata noiden pikkupenskojen kanssa? Koska jos näin on, niin tietty se meille passaa, Miia naurahti ivallisesti.
Sara nielaisi ja hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin. Tyttö ei tiennyt mitä sanoa. Ympärille kerääntyi hiljalleen koko aamuinen jengi. Suvin silmät hakivat Saran katsetta. Mitä ihmettä tämä vastaisi?
– Tiedätkö sä, Miia, mikä on erona meidän ja teidän välillä, kajahti äkkiä Tommin ääni.
Miia silmäili Tommia ylhäältä alaspäin kuin kärpästä.
– Toivottavasti mahdollisimman moni asia!
Tommi hymyili hätkähtämättä, lämmintä ja ystävällistä hymyä.
– Katsopa kun meistä Sara on tosi mukava ja hyvä tyyppi ja meistä on kiva, että se hengaa meidän kanssa. Mutta me ei revitä pelihousujamme heti, jos se vaihtaa kaksi sanaa joidenkin muiden kanssa. Siinä se ero.
– On olemassa ihan ryhmiä ihmisille jotka ei kestä, että niiden ystävät välillä liikkuu ja juttelee muidenkin kanssa. Sille on jopa diagnoosi, sitä kutsutaan läheisriippuvaisuudeksi, Mariama kommentoi.
– Sä voit, ruskeaturpa, pitää pääsi kiinni, Miia kähähti.
Koko joukon läpi kävi sävähdys, kuin sähköisku. Jopa Taru hätkähti. Sara kääntyi kasvot valkoisina Miian puoleen.
– Sä olit muistaakseni se, joka kerran sanoit, että sun mielestä rasismi on lähinnä alemman kansanosan ongelma. Eli nyt kun on todistettu, että mihin luokkaan kuulut, voitko ystävällisesti suksia menemään. Todistit juuri, miksi en viitti sun puheitas kuunnella.
Miia tuhahti ja marssi tiehensä, Taru kannoillaan. Sara vilkaisi Mariamaan kuin aikoen sanoa jotain, mutta tämä huitaisi kädellään.
– Ihan sama, olen kuullut pahempaakin. Mennään ulos. Mä leikin vähän mun puhelimella tuossa tunnilla kun nilkki ei huomannut ja löysin jotain, mikä oli aika kiinnostavaa. Näytän kohta.
He kerääntyivät seinustalle vakiopaikalleen ja Mariaman puhelimen ympärille. Mariamalla oli älypuhelin ja netti käytössä.
– Visa Malmivaaran nimellä ei oikein ollut hakuja, mutta yksi löytyi, jossa luki omaa sukua Malmivaara. Mä hain pari lisähakua, ja katsokaa – eikö tämä voisi olla sama tyyppi?
Ruudulle aukeni lehtiartikkeli, jossa tummaan pukuun pukeutunut vaaleatukkainen mies seisoi puhujanpöntössä. Nuoret tuijottivat kuvaa silmä kovana.
– Se voisi olla se poika hiekkalaatikolta, Suvi sanoi epäröiden. – Mutta varmahan tuosta ei voi olla.
– Visa Malmen. Ei se kovin pitkälle nimeään varioinut, Tommi totesi.
– Ei Suomessa saa vaihtaa nimeä, jos ei uusi sukunimi ole vaikka suvun vanha nimi tai äidin tyttönimi. Malmen voisi olla Malmivaaran alkuperäinen muoto, Meri sanoi.
Suvi vilkaisi yllättyneenä Meriin.
– Mistä sä tiedät?
– Mun vanhemmat olisi halunneet mulle sekä isän että äidin nimen, mutta se ei ollut Suomessa mahdollista, Meri vastasi tyynesti. – Äiti noita nimilakeja joskus selitti. Mutta lähdetään nyt siitä oletuksesta, että tämä on Pipun veli. Mitäs me teemme tällä tiedolla?
– Menemme käymään, Olivia sanoi tyynesti. – Tuossa on firman nimi. Jos meillä loppuu koulu kahdelta ja mennään sinne, tyyppi on varmaan vielä töissä, jos yhtään käy tuuri. Tommi oli ihan oikeassa, te saitte enemmän irti Pipun äidistä käymällä paikan päällä kuin puhelimitse. Minä voin ainakin lähteä, mitäs muut?
– Minä voin tulla, Mariama sanoi.
– Ja minä, Meri lisäsi.
– Hyvä, mennään kolmisin, Olivia päätti. – Te muut, ehdittekö koulun jälkeen pitämään aivoriihtä, että miten tuosta Pipun siskon kännykkänumerosta houkutellaan vastaus?
– Joo, sopii, Sara vastasi. – Voidaanko me, Suvi, tulla teille?
Suvi huomasi itsekseen, ettei Sara taaskaan kutsunut heitä kotiinsa, mutta ei sanonut mitään. Hän ei ehtinyt vastata kun Tommi ilmoitti, että heille sopisi mennä.
– Äiti ja isä on tyytyväisiä kun näkevät, että mä liikun asiallisten ihmisten kanssa, tulkaa siis meille koulun jälkeen.
Suvi, Sara ja Essi nyökkäsivät myöntymisen merkiksi.
– Hyvä, tämä sovittu!
– Mariama, etsitkö vielä sen Visan firman osoitteen netistä, Olivia pyysi. – Kai sinne jollain bussilla tai muulla pääsee. Lähdetään heti tuntien jälkeen.
Kommentit
Oma kommentti