Jatkosarja: Reilu luokka ja kadonneen opettajan arvoitus, osa 13

Meri, Mariama ja Olivia menevät tapaamaan Pipun veljeä. Mahtaako tytöille selvitä jotakin?

Luku 13

Bussipysäkiltä käveli muutaman minuutin ison toimistorakennuksen eteen. Olivia, Meri ja Mariama katselivat niskat niksahdellen rakennuksen ylimpiä ikkunoita, ainakin kymmenen kerrosta toimistoja päällekkäin. Huh.

Olivia marssi päättäväisesti ala-aulaan ja toiset seurasivat hieman aristellen perässä. Ala-aulaa hallitsi vastaanottotiski, jonka takana istui tyylikkäästi pukeutunut nainen. Olivia tervehti reippaasti.

– Me tulimme tapaamaan Visa Malmenia.

– Jahas. Onko teillä sovittu tapaaminen?

– On. Tai siis, hän tietää odottaa meitä tämän iltapäivän aikana. Tarkasta ajasta ei ollut puhetta.

Mariama ja Meri tuijottivat Oliviaa mykkinä. Mistä hän oikein kehitti tuon itsevarmuuden? Olivia näytti täysin rauhalliselta. Tiskin takana oleva nainen nyökkäsi.

– Selvä sitten. Tässä on teille väliaikainen kulkulupa. Hissillä tuosta takaa kahdeksanteen kerrokseen ja kääntykää siitä vasemmalle. Soitan Visalle, että olette tulossa ylös.

– Kiitoksia.

Tytöt hiipivät hissiin ja kun se nytkähti liikkeelle, nojautuivat kaikki seinään ja tuijottivat toisiaan.

– Mistä sä oikein keksit tuon, Meri kuiskasi Olivialle.

– Meidän isän työpaikalla on samanlainen systeemi ja helpointa on päästä läpi jos respa luulee, että vieraita odotetaan. Me näytetään varmaan sopivasti porukalta, joka yrittää kerätä rahoja luokkaretkelle, siksi me varmaan päästiin läpi.

Meri ja Mariama hihittivät, mutta kikatus katkesi kun hissi pysähtyi kerrokseen. Kolmikko livahti hissistä, kääntyi vasemmalle ja hetken kuluttua pysähtyivät ovelle, jonka nimikyltissä oli Visa Malmenin nimi. Olivia nielaisi vaikean näköisenä, mutta koputti sitten päättäväisesti.

– Sisään!

Tytöt työntyivät peremmälle. Toimisto oli valtavan suuri ja sieltä oli hieno näköala kaupungille päin. Ison kirjoituspöydän takana istui vaalea, pukuun pukeutunut nuori mies. Hän näytti vähän Pipulta, vilahti Merin mielessä.

– Niin?

Olivia nykäisi ryhtiään suorempaan.

– Oletko sinä Visa Malmen?

– Kyllä vain. Ja te olette keitä?

– Minä olen Olivia ja tässä on Mariama ja Meri. Anteeksi kun häiritään, mutta tämä ei vie kauaa.

Mariama veti taskustaan valokuvan, kopion siitä kuvasta, joka oli löytynyt Essin kotoa albumista. Hän käveli pöydän luo.

– Oletko sinä tässä?

Visa Malmen katsoi valokuvaa ja pienen hetken kasvoilla käväisi surullinen, melkein tuskainen ilme. Sitten kasvot sulkeutuivat ja hän ojensi kuvan takaisin.

– Kyllä olen. Mihinköhän tämä asia liittyy?

– Pipu, siis Piia Malmivaara, on siis sinun siskosi, kysyi Meri hiljaisella äänellä.

– Kyllä.

– Tiesitkö sinä, että Pipu on kadonnut?

Visa Malmen huokaisi vähän turhautuneen kuuloisena.

– Tiesin kyllä, ettei hänestä ole hetkeen kuultu, mutta käsittääkseni asiasta ei ole nostettu mitään tutkintaa. Eli kerrotteko nyt, mitä ihmettä teillä on meneillään?

– Me luulemme, tai oikeastaan tiedämme, että Pipun katoaminen liittyy jotenkin teidän keskimmäiseen siskoonne Venlaan, Olivia napautti. – Ja sitten löysimme tämän kuvan, mutta sinä et ollut enää missään muissa valokuvissa tämän jälkeen. Eli mietimme, mahtaisitko sinä tietää tästä jotain.

– No, en tiedä.

– Miksi sinä et enää ollut ainoassakaan samassa kuvassa tyttöjen kanssa tai samoissa kerhokuvissa?

Visa Malmen nousi seisomaan pöydän takaa ja Meri otti vaistomaisesti askelen taaksepäin. Mies näytti vihaiselta.

– Se ei kuulu millään tavalla tähän asiaan eikä Piian katoamiseen. Jos teillä ei ollut muuta, pyydän teitä nyt poistumaan, minulla on töitä.

– Mutta…

– Kuulkaahan nyt, te ette voi ymmärtää, mitä kaikkea tapahtuu lasten elämässä, jotka eivät ole ihan niin onnekkaita kuin te. Eli tästä on turha puhua enempää.

– Tuossa asiassa sinä olet väärässä.

Mariaman ääni leikkasi ilmaa kuin veitsi. Olivia ja Meri vilkaisivat melkein säikähtäen ystäväänsä. Mariama astui lähemmäs pöytää silmät suurina ja kädet nyrkissä.

– Minun ensimmäinen lapsuuden muistikuvani on pakolaisleiriltä Irakista. Muistan, kuinka oli kylmä ja äiti ja isä olivat koko ajan huolissaan. Minä muistan, kuinka yritimme siskon kanssa keksiä jotain leikkejä, mutta se oli vaikeaa. Ja koko ajan väsytti, vaikka olisi kuinka nukkunut, mutta kun sisko heräsi jatkuvasti painajaisiin ja huusi unissaan. Eli älä tule kertomaan minulle, mitä meidän ikäisemme voivat ymmärtää ja mitä eivät.

Toimistoon tuli hyvin hiljaista. Visa Malmen katsoi Mariamaa ja Mariama tuijotti takaisin. Lopulta mies huokaisi syvään ja alkoi puhua.

– No, hyvä on. Minut otettiin huostaan kun olin neljävuotias. Sen takia minä en enää ollut niissä kuvissa.

– Mitä tapahtui, Meri kysyi hiljaa.

– Meidän isä ei ollut kuvioissa enää tuolloin ja tuntui, että äitiä ja meidän perhettä ehkä pidettiin vähän tarkemmin silmällä sen takia. Ajat olivat vähän toisenlaiset ja äiti oli aika vähissä varoissa, vaikka hän yritti kyllä parhaansa. Sitten – no, kävi yksi onnettomuus. Se oli puhdas vahinko, mitä nyt lasten leikeissä käy, mutta yksi ohikulkija teki siitä ilmoituksen lastensuojeluun. Ja se lopputulos oli, että minut haluttiin sijoittaa.

– Kuulostaa kamalalta, Olivia sanoi.

– No, olisi siinä kai voinut huonomminkin käydä. Äidin serkku vaimoineen otti minut ja myöhemmin adoptio virallistettiin. He ovat hyviä ihmisiä ja minulla oli hyvä olla siellä. Ja ihan rehellisesti, minä en muista noista alkuajoista juuri mitään. Lapsen mieli on aika armollinen, jotkut asiat vain painuvat mielestä ja unohtuvat, Visa sanoi vilkaisten Mariamaa.

Tämä nyökkäsi ja pienen hetken Olivia ja Meri näkivät, että nuo kaksi ymmärsivät jotakin, mistä heillä ei ollut mitään käsitystä.

– Oletko sinä ollut tekemisissä Venlan ja Piian kanssa, Meri kysyi.

– Venlan kanssa aika vähän, olen saanut sen käsityksen, että hänen elämänsä on aika sekaisin. Piian kanssa olemme käyneet kahvilla aina silloin tällöin. Hän on upea tyyppi, ihan aidosti hyvä ihminen. Ja meillä on biologisen äidin kanssa aika etäiset välit, eli siksikin on hyvä, että Piia on pitänyt yhteyttä. Mutta oikeasti, minä en tiedä tästä enempää. Viimeksi tapasimme pari kuukautta sitten ja mikään, mitä Piia sanoi, ei viitannut siihen, että hän olisi aikeissa vain kadota.

Olivia nyökkäsi.

– Minä olen ihan varma, että tästä on apua. En tiedä vielä miten, mutta olen ihan varma, että on.

– Hyvä jos on. Ja minä toivon, että Pipu löytyy ja kaikki päättyy hyvin.

Tytöt kiittivät, hyvästelivät ja perääntyivät käytävään. Sulkiessaan oven perässään Olivia näki Visa Malmenin istuvan pöytänsä ääressä ja katselevan valokuvaa, jonka tytöt olivat jättäneet pöydälle.