Jatkosarja: Reilu luokka ja kadonneen opettajan arvoitus, osa 22

Luku 22

– Opettaja, eikö me voitaisi oikeasti jo puhua luokkaretkestä?

Suvi pyöritti silmiään. Tommi hötkyili taas.

– Puhutaan tunnin lopuksi, Pipu vastasi kärsivällisesti. – Meillä alkaakin olla pieni kiire rahanhankinnan kanssa, joten on ihan hyvä, että piisaa intoa.

Suvi vilkaisi Oliviaan, sitten Essiin ja Saraan. Sitten hän viittasi.

– Meillä on oikeastaan vielä vähän enemmän kiire kuin miltä se näyttäisi.

– Ai. Kuinka niin?

Kaikkien katseet olivat Suvissa. Mariama ja Meri hymyilivät rohkaisevasti. Miia ja Taru näyttivät happamilta, Suvi tiesi, että asioiden saama käänne ei ollut hänen mieleensä. Takapenkin häirikköpojat sen sijaan olivat suhtautuneet hyväntuulisen välinpitämättömsti uuteen käänteseen, he näyttivät lähinnä olevan tyytyväisiä äidinkielen tunnin opetuksen keskeytymisestä.

– No kun me pidimme viime perjantaina viimeisen tunnin jälkeen epävirallisen luokkakokouksen ja päätimme, että käytämme osan jo kerätyistä rahoista toiseen tarkoitukseen.

Pipu näytti yllättyneeltä?

– No, tuotapa en olisi tullut ajatelleeksi! Mitä ihmettä te sitten olette tehneet?

– Pieniä hankintoja. Ja meidän vanhemmat kyllä tiesivät asiasta ja olivat mukana hankkimassa, eli emme me ihan omin päin tätä tehneet.

Suvi vilkaisi Essiin, joka nousi pulpetistaan, nykäisi Mariaman mukaansa ja he livahtivat ovesta ulos. Käytävästä kuului kikatusta ja sitten ovi aukesi. Tytöt työnsivät sisään lastenvaunut, jotka oli lastattu ääriään myöten täyteen. Vaunujen päälle oli kasattu mahtava vuori vaatteita, eri näköisiä ja muotoisia tavaroita ja päällimmäisenä kökötti nallekarhu.

– Me ostimme nämä käytettyinä ja lisäksi hankimme vaatteita, pari tuttipulloa, itkuhälyttimet ja muutaman muun tavaran, Suvi selitti. – Kun Venlalla varmasti olisi näille kaikille tarvetta ja jos se taas auttaisi, että hän pääsisi nopeammin jaloilleen. Ja jos se taas auttaisi, että sinulla olisi vähemmän huolta, niin jaksat opettaa meitä. Ja sitten meidän ei enää tarvitsisi sietää Nilkkiä, anteeksi, kunnioitettavaa sijaisopettajaa.

Luokka nauroi, Suvi muiden mukana. Pipun posket olivat punaiset.

– Te olette kyllä ihania, hän sanoi lopulta. – Nämä tulevat varmasti käyttöön ja Venlalle tulee olemaan tavaraakin isompi juttu se, että joku haluaa auttaa. Pyydän ensi viikolla, että hän tulee jonakin päivänä vauvan kanssa käymään.

– Kerro terveisiä, Sara sanoi iloisesti.

Suvi vilkaisi Saraa kohti. Tämä oli jotenkin niin muuttunut; muutamassa viikossa perusyrmeästä koviksesta oli jotenkin kuoriutunut paljon yhteistyökykyisempi ja hymyileväisempi. Eikä siihen ollut tarvittu paljoa. Ehkä Saran kannalta Pipun katoaminen oli ollut hyvä juttu, hän oli jotenkin tullut ulos kuorestaan.

– Ja nyt, Pipu sanoi asettautuen opettajanpöydän taakse, nyt me jätämme äidinkielen läksyjen kertaamiset huomiseen ja teemme, arvatka mitä?

– No mitä, luokka kysyi kuorossa.

– Nyt me lopultakin puhumme siitä luokkaretkestä!

LOPPU