Oletko jo lukenut tarinan ensimmäisen ja toisen osan?
– Kaikkeen sitä joutuu, kun sun kanssasi lähtee jäätelöä ostamaan, Vinse sanoi Amandalle, kun Olli oli lähtenyt vähän huterasti kävelevä tyttö vierellään.
Amanda nauroi ja työnsi palmikosta irronneet vaaleat hiukset takaisin lettiin.
– Äläs nyt! Tämä on kuule hienoa yritystoimintaa. Ei taida kaverit koulussa uskoa, kun kerrot, että pyöritit kesällä jätskikiskaa mennen, tullen ja palatessa!
– No justiinsa, Vinse hymähti ja huomasi värähtävänsä, kun Amanda käsivarsi pyyhkäisi kioskin ahtaudessa hänen kylkeään.
Vinse ei sanonut sitä ääneen, mutta oikeastaan hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän oli joutunut pyörittämään kioskia Amandan kanssa. Tarkemmin ajateltuna hänellä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että hän olisi joutunut melkein minne vain Amanda kanssa: koulun diskoon, autiolle saarelle, luokkaretkellä bussin takapenkille. Amanda oli vain… No niin. Vinsen ajatukset tyssäsivät aina samaan tiiliseinään. Amanda oli Amanda. Jotain hänessä oli. Ja se oli kummallista, että sen huomasi vasta nyt, kun he olivat olleet samalla luokalla kuitenkin jo seitsemänvuotiaista asti.
Seuraavien asiakkaiden saapuminen katkaisi Vinsen ajatukset. Nyt piti keskittyä ja pyörittää jäätelöpalloja. Se kävi ihan työstä, Vinse huomasi ensimmäisten asiakkaiden jälkeen. Ranteita alkoi jomottaa ja kumarrukset tuntuivat selässä. Mutta ei auttanut. Ja mieluummin hän rehki tässä hommassa kuin käytti korttikonetta ja kassaa tai keitti kahvia – asioita, joita Amanda hoiteli edestakaisin huitoen.
Mitenhän Olli mahtaa pärjäillä, Vinse mietti kumartuessaan pyörittämään jälleen yhden suklaanougat-pallon tötteröön.
Olli pärjäili hikisesti. Lämmin ilma sai hien kohoamaan t-paidan selkään ja vielä enemmän hikoilutti ajatus, että vieressä hitaasti ja epävarmasti kävelevä tyttö voisi pyörtyä ihan millä hetkellä hyvänsä. Hetkittäin tämä pysähtyi, otti talon seinästä tukea, laittoi silmät kiinni ja hengitteli syvään. Olli seisoi vieressä tumput suorina tietämättä, mitä voisi tehdä auttaakseen.
– Oletko sä muistanut syödä tänään tarpeeksi? Olli kysyi äkkiä. – Äiti aina sanoo, että kuumalla pitää muistaa pitää huolta, että on tarpeeksi suolaa elimistössä.
Ollin yllätykseksi tyttö näytti äkkiä vähän hätääntyneeltä. Tummien silmien katse harhaili nopeasti kauemmas, talojen katoille.
– Joo, tota, kyllä mä… Me ollaankin jo melkein perillä, mä asun tuossa.
Vanhan kerrostalon rappukäytävä tuntui ihanan viileältä. Tyttö tarttui rappukäytävän kaiteeseen selvästi helpottuneena.
– Tästä mä pääsen jo itse, kiitos vain avusta.
– Ei, kyllä mä autan sut nyt kotiin saakka ja katson, että saat jotain juotavaa, Olli sanoi nopeasti.
Tyttö oli muuttunut valkoiseksi kuin lakana eikä vastustellut, kun Olli saattoi hänet ovelle ja auttoi häntä avaamaan oven avaimella. Sisään päästyään tyttö nojautui eteisen seinään.
– Älä kiltti pyörry siihen, Olli sanoi heikosti.
Onneksi tyttö näytti virkoavan sen verran, että käveli vähän epävarmoin jaloin peremmälle ja oikealla olevasta ovesta sisään. Samassa kuului koiran haukahtelua ja iso kultainennoutaja hypähti tyttöä vastaan.
– Laika, älä hössötä, tyttö mutisi vähän heikosti. – Mun pitää nyt vähän levätä, tyttö sanoi sitten jotenkin poissaolevasti, eikä Olli ollut ihan varma, puhuiko tyttö koiralle, hänelle vai kenties seinille. Avonaisesta ovesta näkyvä huone oli ilmeisesti tytön oma. Se oli pikkuinen mutta kivan näköinen: sänky, työpöytä, fatboy, seinillä julisteita. Tyttö käveli huoneeseen epävarmoin jaloin, kaatui sängylle ja veti peiton puoliksi ylleen. Sitten hän ei enää liikkunut.
Olli seisoi hämillään eteisessä miettien, mitä hän nyt tekisi. Olisi kai pitänyt palata kioskille, mutta tuntui väärältä jättää tyttöä yksin. Hän oli oikeasti ollut aika huonovointisen näköinen, mitä jos hän pyörtyisi uudestaan?
Kultainennoutaja tuli tervehtimään Ollia ja jotain tehdäkseen hän kyykistyi rapsuttelemaan koiraa. Kun koira kääntyi ja lönkytti toisaalle asuntoon, Olli päätti tarkastaa, että sillä oli vettä. Jos tyttö oli noin uuvuksissa eikä kotona tainnut olla ketään muuta, hauvalla saattoi olla jano.
Asunnossa oli tytön huoneen lisäksi keittiö ja olohuone. Olohuoneen ovella Olli pysähtyi ja katseli ympärilleen.
Koko olohuone oli täynnä tavaraa. Tuolinselillä lojui vaatteita, pöytä oli täynnä papereita ja lattialle oli kasattu valtavia, huojuvia torneja pahvilaatikoita. Huone ei näyttänyt olohuoneelta vaan jonkinlaiselta epämääräiseltä varastolta.
Olli meni varovasti lähemmäs. Keittiö oli sotkuinen, likaisia astioita kaikkialla, tasot täynnä leivänmuruja ja tahroja. Olli vilkaisi varovasti ruokapöydällä olevia papereita. Ne näyttivät jonkinlaisilta tavaralistoilta, Olli tunnisti tukkukauppiaan nimen. Ja laatikot, ne näyttivät myös jostain tukusta lähetetyiltä.
Koiran vesikuppi lattialla oli tyhjä. Olli täytti sen, laski kupin lattialle Laikan viereen ja nykäisi sen jälkeen päättäväisesti jääkaapin oven auki. Jos tyttö heräisi, hän voisi tarvita mehua tai jotakin muuta.
Jääkaapin ovi aukesi, ja Olli tuijotti hämmentyneenä sisään.
Jääkaappi oli tyhjä. Ja siis ihan oikeasti tyhjä; ei sellainen tyhjä, josta äiti joskus kotona valitti, kun isä oli unohtanut ruokaostokset. Vaan ihan oikeasti, siellä ei ollut mitään. Ei edes ketsuppia, sinappia tai hillopurkkia, kuten heillä melkein aina oli.
Olli availi nopeasti keittiössä pari laatikkoa ja kaappia. Tyhjiä rasioita. Pahvisten riisi- ja pastapakkausten pohjalla oli vähän muruja, pähkinöitä sisältänyt pussi oli käännetty ympäri, kuin sen pohjalta olisi yritetty löytää viimeinenkin muru. Ei näkkileipää, ei keksejä, ei mitään.
Tämä oli koti, jossa asui heidän ikäisensä tyttö.
Jokin ei nyt täsmännyt.
Tää on tooosi hyvä!
?