Jatkokertomus: Ananasjäätelöä ja arvoituksia, osa 4

Vinsen, Ollin ja Amandan kesäinen jäätelönostoreissu saa merkillisen käänteen, kun kioskin myyjä löytyy pyörtyneenä jäätelöidensä keskeltä. Miksi ihmeessä 12-vuotias raataa yksinään jäätelökioskissa? Ja miksi hänen kotonaan on valtava sotku?

Oletko jo lukenut aiemmat osat?

Jotakin tehdäkseen Olli otti lopulta eteisestä tytön avaimen ja hiipi ulos asunnosta. Lähin ruokakauppa oli kulman takana, he olivat tulleet sen ohi kävellessään jäätelökioskilta tänne. Olli pysähtyi kaupan ovelle tutkimaan kukkaronsa sisältöä. Näiden piti olla jäätelörahoja tälle viikolle mutta… No, ehkä sitä ehtisi jäätelöäkin syödä.

Asunto oli edelleen hiljainen, kun Olli palasi ruokakassin kanssa takaisin. Tyttö näkyi makaavan sängyllään samassa asennossa, johon oli jäänyt. Olli suunnisti keittiöön, pesi kätensä ja kääri hihansa. Yksi asia kerrallaan.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin keittiössä näytti jo paremmalta. Olli oli tyhjentänyt tiskikoneen ja asetellut astiat miten kuten laatikoihin oikeita paikkoja arvaillen. Sitten hän latoi pöydiltä likaisia astioita koneen täyteen ja kasasi loput tiskit siistiksi pinoksi tiskialtaaseen, suihkutti vähän tiskiainetta keittiön pinnoille, kasteli tiskirätin ja jynssäsi, kunnes tasot näyttivät puhtailta. Hyvä.

Seuraavaksi pastavesi kiehumaan. Paistinpannu oli pakko tiskata käsin, ennen kuin jauhelihan sai tirisemään. Onneksi laatikosta löytyi puhdas leikkuulauta, jonka päällä Olli silppusi sipulit, paprikan ja tuoreen basilikan. Pastavesi kiehui ja Olli lisäsi spagetin joukkoon. Seuraavaksi pitäisi raivata ruokapöydältä paperit pinoon, jotta pöydän ääreen mahtuisi syömään.

Olli oli juuri löytänyt lautaset, haarukat ja veitset pöytään, kun ovelta kuului kolahdus. Hetken päästä tummatukkainen tyttö seisoi silmiään räpytellen ovella.

– Huomenta, Ruusunen, Olli sanoi mahdollisimman reippaasti. – Nukuttiko hyvin?

Tyttö räpytti silmiään ja katse nauliutui hellalla olevalle paistinpannulle. Olli oli lisännyt kasvisten ja jauhelihan joukkoon purkillisen tomaattimurskaa ja pienen lorauksen ruokakermaa. Kastike näytti hänenkin silmiinsä herkulliselta.

– Mitä sä teet? tyttö kysyi suoraan.

Hyvä kysymys, Olli ajatteli ja tunsi punan hiipivän poskille ja kohti korvia.

– Mä ajattelin, että sulla on ehkä nälkä, Olli vastasi tuntien itsensä typeräksi.

Hänen hämmästyksekseen tyttö näytti äkkiä siltä, että rupeaisi kohta itkemään. Hän räpytti silmiään, ja kun Laika-koira ilmestyi nuuskuttamaan tytön jalkoja, tämä laskeutui äkkiä koiran viereen polvilleen ja hautasi kasvonsa koiran turkkiin.

– Joo, on mulla nälkä, tyttö sanoi tukahtuneesti koiran turkin sisältä. – Mutta… En mä tajunnut, että sä kokkaisit.

– Tää on mun bravuuri, Olli sanoi koettaen keksiä jotain muutakin sanottavaa. – Meidän isä tekee maailman parasta jauhelihakastiketta. Mä vasta opettelen.

– Se tuoksuu hyvältä, tyttö sanoi kaivautuen esiin koiran uumenista ja otti lautasen pöydältä. – Saako jo ottaa?

– Istu vaan alas, mä nostan nää kattilat pöytään, sanoi Olli, nappasi paistinpannun toiseen käteen ja pannunalusen toiseen. – Ja hei, mikä sun nimi on?

– Sara, tyttö vastasi ja kauhoi spagettia lautaselleen silmät kiiluen. – Ja sä olet kuka? Jamie Oliver?

– No en ihan, Olli naurahti. – Olli. Mutta kyllä sä voit kutsua mua Jamie Oliveriksi, jos haluat.

Olli istahti pöydän toiselle puolelle, otti lautaselleen pienen läjän spagettia ja kastiketta, ripotti basilikaa päälle ja maistoi. Ihan ok maku, mutta olisi kaivannut jotain lisämaustetta, ja täältä niitä ei ollut löytynyt. Tyttö sen sijaan ahmi valtavaa spagettiannostaan kuin ei olisi ruokaa ennen nähnytkään. Ja kaappien tyhjyydestä päätellen se saattoi tietysti pitää paikkansakin.

Kun tytön lautanen alkoi olla tyhjillään ja hän oli santsannut toisenkin annoksen, Olli lopulta rykäisi.

– Kuule, hän sanoi mahdollisimman ystävällisesti. – Voisitko sä kertoa, mitä täällä on tapahtunut. Kun sen näkee susta ja tästä kämpästä, että kaikki ei ole täällä kohdillaan.

Tyttö vilkaisi ylös annoksestaan, ja Olli näki hädän tämän silmissä. Hän kiirehti nopeasti jatkamaan.

– Mä en kerro kenellekään, jos et halua. Mutta Amanda ja Vinse on nyt myymässä jätskiä sun kioskilla ja mä laitan sulle parhaillaan ruokaa sun keittiössä. Eli kyllä mun mielestä me ehkä ansaittaisiin tietää, mistä on kyse.

Tyttö söi kolme haarukallista spagettia ennen kuin laski haarukan lautaselleen ja katsoi Ollia.

– Jos mä kerron sulle, niin sun pitää luvata, että et kerro poliisille.

– Miksi mä kertoisin? Onko täällä jotain rikollista meneillään?

– No, tavallaan, Sara sanoi olkapäitään kohauttaen. – Ja meillä ei ole varaa siihen, että meistä tehdään minkäänlaista ilmoitusta mihinkään, mulla ja äidillä siis. Poliisi ei suhtaudu meikäläisiin kovin ystävällisesti.

– Teikäläisiin?

– No, on kai sulla silmät päässäsi, tyttö sanoi sipaisten tukkaansa.

Olli katsoi tytön piirteitä, tummia hiuksia, melkein mustia silmiä. Hän muisti nähneensä ulko-ovessa nimen, jossa oli c- ja z-kirjaimia.

– Irakista? hän kysyi umpimähkään.

– Turkista, tyttö sanoi lyhyesti. – Me ollaan Kurdistanian alueelta kotoisin. Olin ihan taapero, kun äiti on tullut pakolaisena Suomeen. Isä jäi sinne ja kuoli jossain taistelussa.

Tyttö sanoi sen asiallisesti, lähes välinpitämättömästi. Silti Ollin vatsaa kouraisi. Oma elämä isän ja äidin kanssa tuntui äkkiä kovin turvalliselta.

– Äiti oli ollut maassa melkein vuoden, kun sai ekan kerran töitä tuolta jäätelökioskilta. Sen jälkeen se on ollut kaikki kesät siellä töissä. Se sanoi aina, että jäätelökioski pelasti sen hengen. Kun koko kesän sai tehdä jotain kivaa, niin sillä jaksoi. Talvisin äiti alkoi opiskella, ja nykyään se on töissä kotouttamiskeskuksessa, auttaa maahanmuuttajia ja opettaa niille suomen alkeita.

– Missä sun äiti nyt on? Olli kysyi hiljaa.

Saran tummien silmien katse suuntautui Olliin ahdistuneena.

– Mä en tiedä. Se katosi melkein kaksi viikkoa sitten.

Täältä löydät jatkosarjan muut osat!

Avainsanat

Kommentit

Tosi hyvä mutta eikös nuo päivämäärät 17.7 ym. ole tiistaita ei perjantaita. Niin ja Tää on ihan paras🙂

Oma kommentti