Jatkokertomus: Ananasjäätelöä ja arvoituksia, osa 5

Oletko jo lukenut aiemmat osat?

– Hetkinen, kertaapa nyt vielä, että ymmärsin oikein, Amanda sanoi.

He istuivat jäätelökioskin aukiolla. Olli oli tullut sinne jätettyään Saran kotiinsa nukkumaan ja lepäämään. Vinse ja Amanda olivat siinä vaiheessa olleet jo hikisiä ja väsyneitä ja täysin valmiita laittamaan pillit pussiin. He olivat yhdessä laittaneet kioskin yökuntoon, putsanneet pinnat, sulkeneet jäätelölaarit, tiskanneet kupit, vieneet roskat. Kun ovi lopulta saatiin lukkoon, oli kaikilla nuutunut olo. Amanda otti kassalippaan viereensä, ja he istuivat vesipullojen kanssa puiston penkille pohtimaan tilannetta.

– Eli sen Saran äiti lähti Pohjanmaalle tapaamaan jotain sukulaista, Amanda kertasi. – Sen piti palata seuraavana iltana, mutta se ei palannut. Sen kännykkään ei saada yhteyttä, eikä Saralla ole yhteystietoja sukulaisille.

– Ne ei vissiin ole olleet kovin läheisiä, jotain kaukaista sukua vaan. Ne tuli Suomeen Saran ja tämän äidin saapumisen jälkeen ja sijoitettiin Pohjanmaalle vastaanottokeskukseen, Olli täydensi.

– Okei, Amanda nyökkäsi. – Ja Sara ei ole soittanut poliisille eikä tehnyt etsintäkuulutusta koska…?

– Koska jos se tekee sen, niin lastensuojelu ottaa Saran huostaan, koska se on alaikäinen. Ja silloin ei ole ketään, joka huolehtisi kioskista. Ja jos kukaan ei huolehdi kioskista, silloin kioski ei tuota rahaa ja Sara ja Saran äiti eivät enää saa huolehtia siitä. Ja se olisi Saran äidille pahinta, mitä voisi sattua, koska kioski on sen elämäntyö.

Amanda ja Vinse olivat hetken hiljaa ja sulattelivat tätä. Olli jatkoi puhettaan kuin automaattipilotilla.

– Sara on hoitanut koko kioskin nyt yksin kaksi viikkoa. Se on ottanut kaikki tukun toimitukset vastaan, selittänyt aina niille, että äiti on asioilla tai vessassa. Kerran se oli laittanut suihkun päälle kotona, kun tukun auto oli tullut ja väittänyt, että äiti on suihkussa. Kun ne oli halunneet äidiltä kuittauksen johonkin paperiin, Sara oli vienyt sen paperin kylpyhuoneeseen, allekirjoittanut sen itse ja tuonut sen sitten takaisin niin että ne olivat luulleet, että sen äiti oli allekirjoittanut sen!

Vinse tyrskähti, mutta Amandaa ei naurattanut.

– Ja lisäksi Sara on siis ollut täällä kaikki päivät myymässä.

– Joo. Avannut aamusta ja lopettanut joskus vasta iltakymmeneltä. Se on nukkunut aika vähän ja ruokakauppa oli aina kiinni – eikä sen äiti jättänyt sille ruokarahaa kuin pariksi päiväksi. Eli kun kotona on ruoka loppunut, se ei ole oikein syönytkään mitään. Paitsi jäätelöä, joka kuulemma tulee jo korvista ulos, Olli naurahti.

– Eikö se olisi voinut ottaa kioskin kassasta ruokarahaa? Vinse kysyi.

– Ei, koska silloin kassa ei olisi täsmännyt. Se tilitetään suoraan kioskin omistajalle, joka asuu jossain Turun suunnalla. Jos kassa ei olisi täsmännyt, omistaja olisi alkanut kysellä, eikä Sara voinut ottaa sitä riskiä, Olli vastasi.

He istuivat kaikki hetken hiljaa miettimässä, millaista olisi ollut elää alkukesä kuin Sara. Tehdä joka päivä töitä aamusta iltaan liian vähällä ruualla ja koko ajan peloissaan siitä, mitä äidille oli tapahtunut. Kantaa vastuuta rahoista ja silti hymyillä jokaiselle asiakkaalle vaikka väkisin. Ei tuntunut hyvältä.

Lopulta Amanda ravistautui päättäväisesti hereille.

– Nyt mennään kotiin ennen kuin meidän vanhemmat luulevat, että me ollaan kadottu lopullisesti kaupungille. Mietitään yön yli ja tavataan täällä aamukahdeksalta. Tehdään silloin joku suunnitelma. Mä käyn vielä viemässä kassan ja avaimet Saralle.

– Anna kun mä vien. Mä haluan toivottaa sille vielä hyvää yötä ja käyttää Laikan ulkona, Olli sanoi nopeasti. Vinse ja Amanda vilkaisivat toisiaan ja kätkivät hymynsä. Olli oli aina vähän aristellut tyttöjä ja pysynyt heistä kaukana, mutta näköjään hän tarvitsi vain oikean tyypin…

Seuraavana aamuna kello ei ollut vielä yhdeksääkään, kun Vinse ja Amanda parkkeerasivat pyöränsä telineeseen kioskin ulkopuolelle. Samalla he näkivät Saran ja Ollin lähestyvän jalkaisin puiston toisesta päästä. Amanda kohotti kulmakarvojaan ja Vinse yritti pidätellä nauruaan.

– Huomenta, Amanda huikkasi. – Mites, Olli, oletko sä muuttanut vai miten sä tulet siitä suunnasta?

– Olli toi mulle aamupalaa, Sara julisti silmät kirkkaina. – Se oli tehnyt hienot voileivät ja leiponut voisarvia!

Ollin naama helotti tomaatinpunaisena, mutta hän yritti näyttää välinpitämättömältä.

– Ei ollut illalla muutakaan tekemistä, hän sanoi. – Mites me tehdään tänään?

– No, Vinse sanoi Amandaan vilkaisten. – Me puhuttiin illalla ja…

– Ai kotimatkalla, Olli sanoi tarkoituksellisen piikikkäästi.

– Ei kun mä poikkesin vielä ihan hetkeksi juomaan limpparia Amandan luo, Vinse sanoi ja tunsi harmikseen muuttuvansa saman väriseksi kuin Olli. – Mutta siis me mietittiin vähän.

– Ja lopputulos oli, että se sun äiti pitää löytää, Amanda täydensi. – Jos se ei vastaa puhelimeen eikä sulla ole niiden sukulaisten yhteystietoja, niin sitten meidän pitää lähteä sinne.

Sara nyökkäsi.

– Mä olisin tehnyt niin, mutta mä en voinut jättää kioskia. Ja jossain vaiheessa mä aloin olla jo niin pyörällä päästäni, etten enää tiennyt, mitä pitäisi tehdä.

– Me voitaisiin mennä sinne Vinsen kanssa, jos sä ja Olli jäisitte tänne hoitamaan kioskia, Amanda sanoi. – Mutta sun pitää kertoa meille kaikki, mitä tiedät niistä sun sukulaisista. Ja sun äidin kuva auttaisi myös.

– Te olette tosi kilttejä, Sara sanoi vakavasti. – Mä en ole koskaan tavannut ketään, joka auttaisi tuolla lailla.

– Totta kai me autetaan, Vinse sanoi vakuuttavasti. – Mutta nyt avataan kioski ja ruvetaan hommiin.

Loppupäivän he hoitivat kioskia joukolla. Sara neuvoi ja selitti ja porukan vaatimuksesta kävi iltapäivällä kotona käyttämässä Laika-koiran kävelyllä sekä lepäämässä hetken. Olli kävi puoliltapäivin kotonaan ja palasi mukanaan korillinen täytettyjä tortilloita lounaaksi kaikille.

Kioskilla kävi paljon asiakkaita ja kaikkia palveltiin ripeästi; vuoroa vaihdettiin aina, kun kädet alkoivat väsyä jäätelöpallojen pyörittämiseen. Ja kun iltapäivä oli pitkällä, Amanda pyöräili torille ostamaan koko joukolle mansikoita välipalaksi.

– On tämä kyllä helppoa, kun saa tehdä joukolla, Sara sanoi puraisten mansikkaa autuaallisen näköisenä. – Ja mä kyllä maksan teille kaiken takaisin, kun äiti löytyy ja tämä homma selviää.

Amanda hymyili tytölle, mutta vatsansa pohjalla hän tunsi kylmän möykyn. Jos Saran äiti oli ollut kaksi viikkoa kadoksissa, missä hän oli? Miksi hän ei ottanut tyttäreensä yhteyttä, kun tiesi tämän olevan ihan yksin kaupungissa?

Ja entä jos äitiä ei löytyisikään?

Täältä löydät jatkosarjan muut osat!