Oletko jo lukenut aiemmat osat?
– Hetken kuluttua Seinäjoki!
Amanda kohottautui junanpenkiltä ja räpytti silmiään. Hän oli torkahtanut hetkeksi lämpimään junanvaunuun pää Vinsen olkapäähän nojaten. Vinse näytti olevan hereillä, ja Amandalla oli kummallinen tunne kuin olisi tuntenut äsken jonkun silittävän varovasti hiuksiaan. Mutta ehkä hän oli tuntenut väärin.
– Jaha, perillä ollaan, Vinse totesi asiallisesti ja kumartui katsomaan ulos ikkunasta. – Onko sinulla nyt puhelimessa se Saran ylös kirjoittama osoite?
Sara oli eilen etsinyt kotoaan esiin kirjekuoren, jossa oli seinäjokelainen osoite – mitä todennäköisimmin hänen sukulaisensa kotiosoite. Äiti oli lähtiessään antanut myös sukulaismiehen puhelinnumeron, ja siihen Sara oli yrittänyt soittaa kerran toisensa jälkeen, mutta kuullut vain tiedotteen, että numeroon ei saatu yhteyttä. Amandasta se kuulosti arveluttavalta, mutta ehkä asialle oli jokin ihan luonnollinen selitys.
– Paljonko tästä asemalta oli matkaa sinne sukulaisten luo? Amanda kysyi heidän noustessaan junasta asemalaiturille.
– Viitisen kilometriä. Ensimmäiset neljä päästään bussilla ja sitten pitää vähän kävellä, Vinse vastasi. Hän oli tutkiskellut kulkemista netin reittioppaista.
Pienellä haeskelulla he löysivät bussipysäkin ja nousivat kyytiin. Linja-auto kulki keskustasta omakotitaloalueille, ja vartin päästä oli aika nousta bussista pois. Toinen viisitoista minuuttia kävelyä ja etsiskelyä ja he seisoivat vähän kulahtaneen näköisen omakotitalon edessä.
– Tämä se on, Vinse sanoi. – Täällä pitäisi asua niitä Saran sukulaisia, joiden luo hänen äitinsä lähti käymään.
– Selvä, sanoi Amanda koettaen salata, että häntä jännitti aika lailla. Jotakin tehdäkseen Amanda kaivoi esiin puhelimensa kuvagallerian ja selasi esille Saran äidin valokuvan. Kuvasta hymyili kaunis, tummatukkainen nainen, samanlaiset silmät ja hymykuopat kuin Saralla. Amanda koetti vielä kerran rekisteröidä naisen piirteet ennen kuin hän ja Vinse kävelivät päättäväisesti omakotitalon ovelle ja soittivat ovikelloa.
Hetken vaikutti siltä, että kukaan ei tulisi avaamaan. Mutta lopulta sisältä alkoi kuulua kolinaa ja oven avasi laiha, väsyneen näköinen nainen.
– Niin? hän kysyi vähän epävarmalla äänellä.
– Päivää, Vinse sanoi hymyillen parasta koulupojan hymyään. – Me tulimme kyselemään, että mahtaisikohan Melike olla täällä. Hänen tyttärensä kaipailee häntä.
Nainen säpsähti, vilkaisi taakseen, näytti siltä, että oli sanomassa jotakin, mutta samassa hänen taakseen ilmestyi mies. Isokokoinen kuin kaappi, tummatukkainen ja vihaisen näköinen.
– Keitäs te olette ja millä asialla? hän ärähti Vinselle ja Amandalle.
Amanda nielaisi ja nosti päättäväisesti puhelintaan miehen näkyville. Miehen kasvojen ilme muuttui, pienen hetken näytti, kuin niillä olisi häivähtänyt suoranaista pelkoa. Sitten kasvojen ilme sulkeutui vihaiseksi ja umpimieliseksi.
– Minä en tiedä, kuka tuo nainen on, täällä hän ei ole. Olkaa hyvä ja poistukaa.
Vinse yritti selittää jotain, mutta Amandan katse suuntautui naiseen. Tämä näytti onnettomalta, katse kohdistui lähes rukoilevana Amandaan, mutta hän ei sanonut mitään.
– Meillä ei ole teille mitään tietoja. Hyvästi, mies sanoi, veti naisen päättäväisesti mukanaan sisään ja paukautti oven kiinni.
– No johan, Vinse aloitti, mutta Amanda nykäisi häntä nopeasti hihasta ja heilautti päätään tietä kohti. He kävelivät pois pihan poikki ja ulos portista. Amanda ei sanonut mitään, ennen kuin he olivat tontin kulmalla olevan roskakatoksen kohdalla ja katos peitti talon heidän näköpiiristään.
– He tietävät jotain, Amanda sanoi matalalla äänellä.
– Niin varmaan, mutta… Vinse aloitti.
– Kyllä he tietävät. Etkö sinä huomannut sitä?
– Mitä sitten?
Amanda kohotti puhelinta. Ruudulla hymyili Saaran äidin valokuva.
– Tuo villatakki. Sillä naisella oli päällään Saran äidin villatakki.
Todella hyvä ????
???????????????????
Ihan paras
Mahtava!