Jatkokertomus: Ananasjäätelöä ja arvoituksia, osa 8

Oletko jo lukenut aiemmat osat?

– Huh, olipa pitkä päivä, Olli sanoi istahtaen Saran kotona keittiön pöydän ääreen. – Joko nyt saa levähtää?

– Hetken vain, Sara sanoi hymyillen. – Minä laitan pullataikinan kohoamaan. Pullat pitää sitten vielä paistaa, tai toinen vaihtoehto on herätä aamulla vähän viiden jälkeen leipomaan.

Olli pyöritteli päätään. Hän ei ikinä ollut ajatellut, että kioskin pyörittäminen olisi näin kovaa työtä. Jalkoja särki, ja Olli nosti ne viereiselle jakkaralle vilkaisten samalla pöydällä hujan hajan lojuvia papereita ja kirjekuoria. Ne olivat jääneet siihen, kun Sara oli edellisenä päivänä etsinyt sukulaistensa osoitetta Seinäjoelle. Olli nosteli papereita, ja eräästä kuoresta luiskahti valokuva.

– Keitä tässä on? Olli kysyi osoittaen valokuvaa.

Sara vilkaisi hänen olkapäänsä yli.

– Tuo nainen on äidin pikkuserkku ja vieressä on hänen miehensä, Sara sanoi. – Ja tuo toinen mies…. No, hän on myös jotain kaukaista sukua, mutta tosi vähän ollaan oltu tekemisissä. Hänen nimensä on Jamil.

– Komea kaveri, Olli totesi. – Miksi te ette ole olleet tekemisissä?

Sara huokaisi ja vaivasi hetken pullataikinaa kuin miettien.

– Minä en oikein tiedä, osaanko selittää sitä, hän sanoi sitten. – Äidillä on aina tapana sanoa, että ihmiset ovat kuin palikoita. Jotkut on tehty muovailuvahasta, toiset on tehty puusta ja toiset betonista. Ne, jotka on tehty muovailuvahasta, pärjäävät parhaiten, kun asiat muuttuvat. Ne ovat sellaisia palikoita, jotka pystyvät muotoutumaan mihin tilanteeseen ja millaiseen koloon tahansa. Puupalikat saa muovattua, mutta se vie aikaa ja voimia. Ja sitten on vielä betonipalikoita. Ne eivät muovaudu.

– Okei, Olli sanoi koettaen miettiä. – Ja sinä ja äitisi olette muovailuvahapalikoita?

– Niin minä toivon, Sara sanoi pyyhkäisten paperilla hikistä otsaansa. – Äiti aina sanoi, että hän ei valinnut sitä, että joudumme lähtemään pois kotimaasta. Mutta kun niin kävi, on parasta yrittää olla muovailuvahaa ja löytää itselleen sopiva kolonen täältä, missä nyt asumme. Ja minä nyt olen tietysti kasvanut täällä ja ollut päiväkodissa ja koulussa ihan niin kuin muutkin lapset. Eli minulta se ei vaatinut kovin suurta muovailuvahamaisuutta. Äidiltä vähän enemmän, mutta häntä auttoi se, että hän puhui hyvää englantia maahan tullessaan ja oppi suomen kielen nopeasti. Ja pääsi kioskille töihin.

Olli nyökkäsi. Jälleen hän huomasi miettivänsä, miten olisi itse jaksanut samanlaisessa tilanteessa. Ei varmasti yhtä hyvin kuin Sara.

– Miten Jamilin kävi? Olli kysyi.

– Hänet on tehty betonista, Sara sanoi ykskantaan. – Hän tuli tänne vähän äidin jälkeen, mutta ei häntä oikein ole kiinnostanut mikään. Hän ei ole oppinut kieltä eikä ole halunnut opiskella ammattiin. Äiti yritti auttaa häntä, mutta sanoi sitten, ettei siitä tullut mitään. Että hän ei voi lohkoa betonia, siinä väsyvät vain omat voimat, eikä siitä ole mitään hyötyä.

– Asuuko Jamil Seinäjoella? Olli kysyi.

– Asuu, Sara vastasi. – Äiti sanoi, että mahdollisesti tapaisi hänet siellä. Mutta viimeksi kun äiti kuuli pikkuserkultaan Jamilin kuulumisia, tämä oli sanonut, että haluaisi lähteä reissuun Saksaan ja Ranskaan. Oli kuulemma niin kyllästynyt olemaan täällä, että halusi vaihtaa maisemaa.

Olli nyökkäsi ja nousi tuolinsa ääreltä auttaakseen Saraa pullataikinan teossa. Samalla mielen pohjalla kaihersi epämääräinen levottomuus.

Palikka joka oli tehty betonista. Se oli hyvin sanottu. Olli tiesi, mitä se tarkoitti; hänen oma serkkunsa ja myös muutama heidän naapurustossaan asuva kaveri olivat sellaisia palikoita. Nuoria miehiä, jotka eivät oikein löytäneet paikkaansa, mikään ei kiinnostanut ja lopulta koko elämä oli yhtä hengailua aseman nurkilla. Sitten kun kuvaan tulivat mukaan alkoholi tai jotkut vahvemmatkin aineet, se oli menoa se.

Mutta jos Saran äiti oli lähtenyt Seinäjoelle ja törmännyt Jamiliin… Oliko siinä syy, miksi hänestä ei ollut kuulunut mitään kahteen viikkoon?

Täältä löydät jatkosarjan muut osat!