Borneon saarella sijaitsevassa orankien kuntoutuskeskuksessa käy kuhina. Kymmenkunta oranginpoikasta viedään sisätiloista ulos kiipeilytelineille. Yksi orangeista säntää suorinta tietä köysiradalle kokeilemaan riippumistaitojaan. Toinen tahtoo jäädä syliin ja päästää ilmoille sydäntäsärkevän itkun, kun sitä yritetään irrottaa ihmisestä.
Kenties ujoin orangeista on 3-vuotias Peanut, joka seisoo nurmella vatsa pömpöllään ja pitää toisella kädellään kädestäni kiinni. Oranki tarkkailee hetken tovereitaan ja vilkaisee sitten suurilla silmillään minua. Autan pienen oranginpojan kiipeilytasanteelle ja siitä eteenpäin köysiradalle. Se jää hetkeksi avuttomana roikkumaan käsiensä varassa köydestä.
Pienellä auttamisella Peanut lähtee lopulta kulkemaan varovasti pitkin paksua köyttä kohti metsänlaidalla kasvavia korkeita puita. Sen pidemmälle vauvaorangit eivät uskalla mennä. Ne vasta harjoittelevat ja keräävät rohkeutta ennen kuin sukeltavat vaaroja vilisevään viidakkoon.
Peanut, kuten muutkin kuntoutuskeskuksessa asuvat orangit, on menettänyt äitinsä Borneon metsänhakkuissa. Orangin elinympäristö kapenee kovaa vauhtia. Arviolta puolet Borneon metsistä on raivattu maan tasalle pääosin siksi, että ihmiset ovat ahkeria palmuöljyn kuluttajia. Kyseistä öljyä viljellään valtaosin juuri orankien kotikonnuilla trooppisessa Kaakkois-Aasiassa.
Oranki viettää äitinsä kanssa kahdeksan vuotta
Vuotta aiemmin Peanut oli harhaillut yksin keskellä savuavaa, poroksi poltettua sademetsää. Eräs paikallinen kyläläinen huomasi orangin ja ilmoitti siitä lähistöllä sijaitsevalle kuntoutuskeskukselle.
Oranki viettää tavallisesti äitinsä turkkiin tarrautuneena jopa kahdeksan ensimmäistä elinvuottaan. Ihmisapinat opettelevat emoltaan metsäntaitoja, kiipeilyä, ravinnon hankkimista sekä erilaisten vaarojen, kuten myrkkykäärmeiden välttämistä.
Vauvaoranki ei pärjää metsässä yksin. Siksi emonsa menettäneet orangit tuodaan keskukseen, jossa ihminen astuu mukaan kuvioihin.
Olen yksi niistä ihmisistä. Työskentelen kolme kuukautta vapaaehtoisena ja toimin orangeille ikään kuin niiden varaäitinä. Me vapaaehtoiset koetamme rohkaista niitä kiipeilemään ja ruokimme niitä maidolla, vihanneksilla ja hedelmillä. Teemme kaikkemme, jotta orangit uskaltaisivat irrottaa otteensa ihmisestä. Sillä metsään ne kuuluvat, eivät meidän syliimme.
Peanut ehti kulkea äitinsä opissa ainoastaan kaksi ensimmäistä elinvuottaan. Siltä jäi vielä paljon oppimatta.
Peanut-oranki on ujo tapaus
Peanut on tavattoman ujo. Se katselee rauhassa muiden puuhia, villien vauvojen riehumista ja aivan pienimpien orankien itkukohtauksia. Vasta sitten se ottaa varovaisen askeleen.
Lue lisää: Orvoksi jäänyt Hassu-poro sai oman kodin ihmisten luota.
Seuraan Peanutin ja muiden ryhmäläisten touhuja etäisyyden päästä. Peanut on päässyt melkein puun latvaan saakka. Siellä se antaa tuulen heilutella oranssia karvaansa. Se roikkuu laiskasti oksalla, heittää itsensä sitten ketterästi vielä vähän korkeammalle. Ihan kuin se näyttäisi meille ihmisille, että kyllä se vähän jo osaa.
Orangit ovat vekkuleita ja kavereita
Lempeiltä orangeilta löytyy myös sisua ja huumorintajua. Eräänä aamuna huomaan, että Peanut on allapäin. Orangilla on ripuli, ja päätän jättää sen päiväksi sisälle toipumaan.
Kun iltapäivällä suuntaan katsomaan, miten potilas jakselee, löydän Peanutin hyppimästä häkkinsä päällä lukko kädessään. Päivän aikana se on keksinyt, miten oven saa auki. Nyt se katselee minua katonrajasta käsin voitonriemuisena.
Potilas taitaa voida jo selvästi paremmin.
Orangit ovat hyvin leikkisiä ja niillä on terävä muisti. Kun Peanut on tarpeeksi monta kertaa nähnyt minun hakevan tietystä kaapista maitopullon, katoaa se eräänä päivänä hetkeksi. Lopulta se ilmestyy takaisin maitokannua heilutellen.
Valtaosa kuntoutuskeskuksessa asuvista orangeista kotiutuu lopulta takaisin luontoon. Silti osa kiintyy ihmiseen niin, että jää keskuksen liepeille norkoilemaan ja odottamaan helppoa lounasta sekä huolenpitoa.
Toivon, että Peanut on yksi niistä, jotka rohkaistuvat ja katoavat lopulta omille teilleen sademetsään. Että lopulta se näkee ihmisiä enää harvakseltaan ja silloinkin kaukaa puiden latvoista.
Johanna Elomaa kertoo orangeista myös uudessa lastenkirjassaan Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit (Otava).
Juttu on julkaistu Koululainen 9/21 -lehdessä.
Kommentit
Oma kommentti