Jatkotarina, osa 1: Viisi A ja katoavat esineet

Koulun Halloween-disko on syksyn odotettu tapahtuma. Mutta opettajien järjestämällä Halloween-rastiradalla on jotain kummallista.

– Sä näytät söötiltä, Ayla vakuutti Tuulille.

Tuuli tarkasteli itseään peilistä kriittisin ilmein. Koulun Halloween-disko oli ollut syksyn isoin puheenaihe ja tuntui, että koulussa ei oltu hetkeen muuta puhuttukaan. Asuvalinta oli ollut työn ja tuskan takana, ei ainoastaan Tuulille vaan melkein kaikille 5A-luokan tytöille. Paitsi tietysti Lumille ja Moonalle. He olivat puhuneet omista asuistaan jo kuukauden ja esitelleet kännykkäkuvia kaikille, jotka halusivat nähdä.

– Mä en ymmärrä, miksi niiden pitää olla naamiaiset, Tuuli tuskaili parhaalle ystävälleen Aylalle, joka istui hänen huoneessaan kirjoituspöydän tuolilla ja selaili vanhaa Villivarsa-lehteä.

Ayla naurahti.

– Päinvastoin, se teki kaiken paljon helpommaksi. Ja kerrankin mulla oli jotain etua tästä ulkonäöstä.

Tuuli ei voinut olla hymyilemättä. Ayla oli adoptoitu joskus alle kaksivuotiaana Kiinasta. Hänellä oli pitkä musta tukka ja aasialaiset pirteet. Hän oli pukeutunut geishaksi, vaikka, kuten Ayla jaksoi muistuttaa, geishat olivat oikeasti Japanista eivätkä Kiinasta. Silti Ayla oli upea näky silkkisessä kimonossa ja leveälahkeisissa punaisissa housuissa. Jalkoihin hänellä oli silkkiset tohvelit, mutta ne hän aikoi pukea vasta koulun juhlasalissa.

Tuuli taas oli niin tavallisen näköinen suomalaistyttö kuin olla saattoi ruskeine, puolipitkine hiuksineen ja sinisine silmineen. Tuskailtuaan aikansa naamiaisasun kanssa hän päätti pukeutua kissaksi: tiukat mustat legginsit ja musta paita, päässä mustat kissankorvat ja meikkikynällä piirretyt viikset. Äiti oli viimeistellyt asun askartelemalla mustista sukkahousuista hännän.

– Sä näytät söpöltä, Ayla vakuutti uudelleen.

– Ja nyt lähdetään menemään!

Tuuli nyökkäsi ja kiskoi sadetakin kissapuvun päälle. Ulkona ripsi vettä kun tytöt nousivat polkupyörien selkään omakotitalon seinustalla.

***

Matka koulun pihaan ei kestänyt montaa minuuttia. Koululla näytti Halloweenilta: kurpitsakoristeita oli kaikkialla ja pihalla lepattivat kynttilät Halloween-teemaisissa lyhdyissä. Neljännen luokan oma ope Annukka Järvinen eli Nunnu seisoi ovella noidan asuun pukeutuneena.

– Tänne vaan, kaikki! Halloween-aarteenetsintä starttaa, menkää hakemaan taskulamput ja kartat tuolta pöydältä!

Jumppasalin ovella tuoksui popcorn ja sisällä näytti houkuttelevalta: valaistu tanssilattia, buffet-pöydät odottivat asiakkaita. Mutta ensin piti suoriutua aarteenetsinnästä, se oli opejen järjestämä pakollinen ohjelmanumero. Tuuli ja Ayla suuntasivat ovensuuhun pystytetyn pöydän luo ja tarkastelivat karttoja ja taskulamppuja.

– Tässä on lähtöpiste. Teidän pitää löytää kolme rastia ja ottaa talteen niissä olevat kirjaimet. Niistä muodostuu sana, joka kertoo, mihin aarre on kätketty. Kun olette hakeneet aarteen, tuokaa se tänne nähtäville. Sitten saatte mennä ostamaan popcornia ja pitämään hauskaa diskossa, poikien liikunnanopettaja Kettunen selosti.

Tuuli tutki otsa rypyssä karttaa. Kovin vaikealta tehtävä ei näyttänyt.

– Tuo tönö on varmaan roskakatos, Ayla sanoi.

– Sen takana on näköjään toinen rasti. Mennään sinne ensin.

Tytöt kietoivat sadevaatteet tiukemmin ympärilleen ja pujahtivat ovesta. Roskakatoksen takana oli pilkkosen pimeää ja Tuuli oli kiitollinen taskulampusta.

– Tuolla, Ayla totesi tyytyväisenä, osoittaen kurpitsakuvaa, joka oli kiinnitetty roskakatoksen seinään.

– Mitkä kirjaimet siellä on? Mä kirjoitan ylös.

Samassa tyttöjen takaa kuului vertahyytävä ulvonta. Tuuli kirkaisi ja takertui Aylaan, mutta toipui kun ulvonta vaihtui naurunräkätykseen.

– Patrik, Ayla kiljaisi.

– Mä meinasin saada sydärin! Anna olla viimeinen kerta!

– Hei, nyt on Halloween, pelottelu kuuluu asiaan, luokkatoveri Patrik vakuutti tullen tyttöjen luo.

Patrikin paras kaveri Ville seurasi hänen perässään.

– Joko te löysitte rastit?

– Ensimmäisen vasta, Ayla vastasi.

– Toinen rasti näyttäisi olevan kuusikossa koulun takana. Lähdettekö te mukaan vai jäättekö aiheuttamaan sydänkohtauksia?

– Tullaan mukaan, Ville sanoi päättäväisesti.

– Te tytöt saatte olla mörönsyöttejä jos sieltä tulee joku hirviö vastaan.

–  Sä olet tosi ritarillinen, Tuuli naurahti, mutta vilkaisi samalla sivusilmällä Patrikia.

Hän oli aina pitänyt Patrikista, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin Ayla. Patrik tuskin huomasi häntä, tämä oli sellainen läpänheittäjä, että oli kaikkien tyttöjen suosiossa. Tuuli huokaisi mutta ravisti sitten päättäväisesti haikeuden pois. Nyt oli Halloween, hän ei pilaisi kivaa iltaa murehtimalla!

Nelikko eteni kuusikkoon ja pimeys nielaisi heidät entistä tiiviimmin sisäänsä. Metsiköstä kuului huudahduksia ja parikin taskulamppua näkyi osoittelevan kirjaintaulua mättään takana. Toinen rasti löytyi siis helposti. Tytöt laittoivat kirjaimet ylös ja sen jälkeen kaikki neljä kumartuivat tutkimaan karttaa.

– Kolmas rasti näyttäisi olevan kuopassa metsän reunassa, Ayla ihmetteli.

– Siellä on se kaivinkoneen tekemä monttu, Ville muisti.

– Siellä kaivettiin jotain salaojia vuosi sitten.

Sade tuntui yltyneen ja Tuuli ei voinut olla ajattelematta, miten ihanaa olisi pian päästä sisätiloihin. Muita rastienetsijöitäkään ei näkynyt. Kuoppa löytyi ja nelikko laskeutui sen pohjalle. Tuuli valaisi lampullaan kuopan pohjaa.

Pohjalla ei ollut mitään.

Pojat nostelivat pitkiä heiniä, Tuuli siirsi saniaispensaan syrjään. Ei mitään.

– Mitähän täällä piti olla, Ayla sanoi ihmetellen.

– Oli mitä oli, se ei ole enää täällä, Ville sanoi.

– Miksi kukaan pöllisi rastin, Patrik ihmetteli.

– Mikä tuo on, Tuuli kysyi osoittaen taskulampullaan maahan.

Patrik kumartui nostamaan maasta kiiltelevän esineen.

– Ei tämä ainakaan ole rasti. Kenellehän tämä kuuluu?

Tarina jatkuu keskiviikkona 7.10.2015!