Luitko jo edellisen osan?
– Oletko sä, Anna, ihan varma tästä, Ayla kysyi.
Ayla, Tuuli, Patrik ja Anna seisoivat vanhan omakotitalon portilla. Portissa oli kyltti jossa luki ”Kissala”.
– Ainakin kannattaa yrittää, Anna vastasi reippaasti.
– Sä olet siis sitä mieltä, että Karri valehteli, Patrik sanoi.
– No, minä sanoisin, että se on ainakin vaihtoehto, Anna vastasi rauhallisesti.
Kun Anna ja Ville olivat tulleet Jonin luota kahvila Kukkoon, koko loppuporukka oli ollut jo paikalla. Ayla, Krista, Patrik ja Tuuli olivat kuunnelleet korva tarkkana Annan ja Villen kertomusta heidän juttutuokiostaan Jonin kanssa. Kaikkien sympatia oli ollut Jonin puolella, Tuuli oli nopeasti pyyhkäissyt silmiään ajatellessaan pientä poikaa, joka pelkäsi kissansa puolesta.
Ja sitten Anna oli sanonut, että hänen mielestään heidän kannattaisi käydä paikallisessa löytöeläinkodissa.
– Miksi? Eikö meidän vain pitäisi marssia porukalla Karrin luo, Patrik sanoi hämmentyneenä.
– Siksi, että minä epäilen, ettei se kissa ole Karrilla, Anna vastasi.
– Ettäkö Karri olisi varastanut kissan ja vienyt sen löytöeläinkotiin, Patrik täsmensi.
– Ei, Anna sanoi kärsivällisesti.
– Minä en usko, että kissa on ollut Karrilla lainkaan. Ajatelkaahan nyt. Joni kertoo koulussa, että hänen kissansa on kadonnut. Seuraavalla välitunnilla Karri tulee kertomaan, että kissa on hänellä. Miksi hän odottaa siihen saakka, että kaikki tietävät jo kissasta? Jos hän olisi varastanut kissan ja aikonut kiristää Jonia, hänen olisi kannattanut tehdä se heti, ennen kuin kukaan tietää kissasta mitään. Silloin Joni olisi ollut hiljaa katoamisesta eikä olisi sitä riskiä, että joku näkee Karrin vaikka ulkoiluttamassa kissaa ja alkaa yhdistellä asioita. Ei, minä sanoisin, että Karri sai idean kiristämisestä kun näki, että Joni on hädissään. Hänellä ei ole kissaa, mutta hän uskottelee Jonille, että hänellä on.
– Missä kissa sitten on, Tuuli kysyi.
– No, kissojahan katoaa, karkaa, jää auton alle tai joutuu ilveksen saaliiksi, tosin enemmän maaseudulla tuo viimeinen, Anna luetteli.
– Mutta minä sanoisin, että ensimmäisenä kannattaa käydä kissojen turvakodissa. Kissala on tästä kymmenen minuutin bussimatkan päässä. Jos Jonin kissa on vain karannut ja joku on ottanut sen talteen, se on siellä.
– Tunnistatko sinä sen, Ville kysyi.
– Enköhän. Muistatko, että heillä oli olohuoneessa valokuvia Jonista ja hänen vanhemmistaan? Yhdessä kuvassa Joni oli kissan kanssa. Minä katsoin sitä kuvaa vähän tarkemmin kun me lähdimme. Luulen, että tunnistan kissan, Anna sanoi.
Krista oli allerginen kissoille ja Ville oli luvannut mennä illalla leikkipuistoon Valtterin kanssa, joten he eivät lähteneet mukaan kun Ayla, Anna, Patrik ja Tuuli hyppäsivät bussiin. Nyt he seisoivat kissakodin ulkopuolella ja katselivat taloa. Sitten Anna ryhdistäytyi ja he marssivat päättäväisesti ovelle.
– Hei, Anna sanoi kun ovikellon soittoon vastattiin ja vanhempi, harmaatukkainen nainen avasi oven.
– Meidän ystävältämme on kadonnut kissa. Saammeko tulla sisään kurkkaamaan, jos se olisi täällä?
– Totta kai, nainen vastasi ystävällisesti.
– Ja saatte tulla rapsuttamaan kissoja muutenkin jos haluatte! Mutta me emme voi antaa kissaa muuten kuin tuntomerkkejä vastaan oikealle omistajalle.
– Juu, ei tietenkään, Anna vastasi reippaasti.
– Me vain ajattelimme käydä katsomassa, jos täällä olisi saman oloista.
Kissakodissa riitti elämää ja kuhinaa. Ayla, Tuuli ja Anna katselivat ihastuneina pieniä palleroisia kissanpentuja ja rapsuttelivat isompia kissoja, jotka tulivat puskemaan päitään heidän nilkkojaan vasten. Tuuli huomasi hieman huvittuneena, että Patrik pysytteli ovensuussa. Hän ei tainnut olla kissaihmisiä.
Sitten Annan katse osui mustavalkoiseen kissaan, joka lepäili tyynyllä ikkunan lähellä.
– Onko tuo ollut täällä pitkään, Anna kysyi kissakodin pitäjältä.
– Muutaman viikon. Se löydettiin keskustan tuntumasta harhailemasta eikä sillä ollut kaulapantaa, nainen vastasi.
Anna vilkaisi Tuuliin ja Aylaan. Sitten hän kääntyi kissaa kohti.
– Misse! Kis kis, tule tänne.
Ja kaikkien tuijottaessa kissa nosti päätään ääntä kohti, nousi ylös tyynyltä ja tassutti Annan luo.
JATKUU!
Teksti: Maija Kajanto
Kuvitus: Sakari Saukkonen
Kommentit
Oma kommentti