Luitko jo edellisen osan?
Tuuli katseli hämmentyneenä Patrikin kämmenellä olevaa esinettä. Se oli heijastin jossa oli kuvioitu nalle. Nallen silmät loistivat sinertävinä nappeina.
– Olisiko tämä joku opettajien jäynä, Ville ihmetteli ääneen.
Tuulenpuuska ravisti vettä puista aarteenetsijöiden päälle. Patrik heilautti nalleheijastinta ja taskulampun valo heijastui siitä heittäen aavemaisia läikkiä ympäriinsä. Tuulia puistatti eikä hän ymmärtänyt miksi. Heijastin oli ihan sympaattinen, ei kai tässä ollut mitään pelättävää. Eihän?
– Se on ollut jollekulle rakas, Patrik sanoi.
– Nauha on ihan rispaantunut.
– Annahan tänne, minä laitan sen talteen, Ayla sanoi.
– Ja nyt, rakkaat tyypperöiset, täältä ei rastia löydy, mitä tehdään?
Tuuli ravistautui pelokkaasta tunnelmasta irti ja koetti ryhdistäytyä.
– Mitkä kirjaimet me jo löysimme, hän kysyi.
– Kakkosrastilla LA, Ville vastasi.
– Los Angeles, Patrik sanoi heti.
– Aarre on Hollywoodissa! Sinne äkkiä!
– Pönttö, Tuuli hymähti.
– Voisi vähän tulla kalliiksi.
– Roskakatoksen rastissa kirjaimet olivat KEL, Ayla sanoi vilkaisten mukanaan kantamaansa vihkoa.
– Keltatauti, Ville täydensi.
– Teillä pojilla on tänään aivoissa juustoa, Ayla kommentoi.
– Koettakaahan nyt yhdistellä.
– LAKE? Joku järvi, niin kuin engelskaksi, Patrik ehdotti.
– Kella. Ja viimeinen tavu puuttuu, Tuuli sanoi.
– Viimeiset kirjaimet olivat varmaan RI. Kellari.
– Onneksi olkoon, rakas Watson, Ayla tuuppasi Tuulia kylkeen.
– Olet ratkaissut Da Vinci-koodin.
– Ei da Vinci-koodissa ollut Watsonia, Watson oli Sherlock Holmesissa, Patrik oikaisi.
– Lakatkaa saivartelemasta, koko joukko, Ayla nauroi.
– Nyt lähdetään käymään koulun kellarissa ja sitten minä haluan ison limpparin ja jättitötterön popcornia! Menoksi!
***
Koulun piha näytti valaistuna ihanan kodikkaalta märän metsän jälkeen. Tuuli kiinnitti vinoon menneitä kissankorviaan paremmin paikalleen nelikon siirtyessä puolijuoksua pihan poikki.
Kellari oli oikeastaan vain vanha maakuoppa koulun pihan laidalla. Sen eteen oli asetettu pattereilla toimiva lyhty, johon oli teipattu kurpitsan kuva. Ovi narahti auetessaan.
– Löytyi, Ville ja Ayla sanoivat yhtä aikaa taskulampun valon osuessa kellarin pohjalle.
Kellariin oli asetettu sievään riviin isoja karkkilaatikoita. Vieressä oli lappu, jossa onniteltiin aarteen löytymisestä ja pyydettiin kirjoittamaan ryhmäläisten nimet listaan. Karkkilaatikoita olisi vain yksi per ryhmä.
– Mä voin huolehtia tästä, Patrik sanoi avaten karkkilaatikon.
– Turha luulo, Tuuli hymyili upottaen kätensä laatikkoon ja lapioiden suuhunsa kourallisen karamelleja.
– Anna pari salmiakkia ja sitten lähdetään koululle, Ayla hoputti.
– Kohta alkaa olla oikeasti kylmä.
Koulun portaille oli tyttöjen liikunnanopettajan ympärille kerääntynyt pieni ryhmä kiihtyneitä oppilaita.
– Ei siellä ollut mitään rastia, me ei löydetty…
– Ei tiedetty, mitä pitäisi etsiä…
– Kamalan märkää siellä, mun kengät on ihan vettyneet…
– No niin, no niin, Nunnu yritti rauhoitella.
– Ayla ja Tuuli, löysittekö te rastit?
– Kolmas rasti ei ollut paikallaan, mutta löydettiin aarre kuitenkin, Ayla sanoi.
Liikunnanopettaja rypisti kulmiaan.
– Ikävä juttu. No, mitäpä tuosta. Kaikki, jotka löysivät kaksi ensimmäistä rastia, tulkaa jonoon, annan teille ne kolmannen rastin kirjaimet, niin voitte sitten lähteä hakemaan aarretta.
Ayla, Tuuli, Ville ja Patrik työntyivät joukon ohitse sisään, palauttivat kartan ja taskulampun ja riisuivat märät takit naulakkoon. Ayla vaihtoi punaiset kumisaappaansa silkkitohveleihin ja tytöt menivät juhlasaliin.
***
Halloween-koristeet olivat makeita, siitä ei päässyt mihinkään. Kurpitsoita, pääkalloja, noitien suippohattuja ja ties mitä oli askarreltu erivärisistä kartongeista, kiinnitetty seiniin ja nauhoihin, jotka oli vedetty huoneen katonrajaan. Patterilyhdyt heittivät seinälle kuvioita. Kaiuttimista kaikui Robinin musiikki ja muutama kuudesluokkalainen pyörähteli jo tanssilattialla. Tuuli ja Ayla menivät ostamaan myyntipöydältä syötävää.
– Tässä on myös lämmintä mehua, poikien liikunnanopettaja sanoi kaataen termospullosta paperimukeihin kuumaa juomaa.
– Oli sen verran vilpoista tuolla ulkona, että tämä ei maksa mitään, juokaa mukilliset niin lämpiätte!
Tytöt tarttuivat kiitollisina mukeihin ja lähtivät sitten herkkujen ja juomien kanssa lähimmän pöydän ääreen. Patrik liittyi hetken kuluttua heidän seuraansa.
– Mihin Ville katosi, Ayla kysyi sulloen mokkapalaa suuhunsa.
– Meni puhumaan puhelimeen, ilmeisesti kotoa soitettiin, Patrik sanoi.
– Luulen, että Valtterilla oli joku hätä kun Ville ei ollutkaan kotona.
Tytöt nyökkäsivät ymmärtäväisesti. Villen pikkuveljellä Valtterilla oli Downin syndrooma. Hän oli herttainen poika, mutta asiat piti välillä kertoa aika moneen kertaan. Ville oli kuitenkin loputtoman kärsivällinen pikkuveljensä kanssa ja jos kaverilla oli jotain hätää, hän saattoi soittaa tällä koulusta tai muista menoistaan.
Moona ja Lumi tulivat sisälle diskoon ja Tuulin oli myönnettävä, että luokan suosituimmat tytöt veivät kyllä asuillaan voiton tänäkin vuonna. Moona oli pukeutunut noidaksi, lyhyt musta mekko, korkea hattu ja taitava meikki. Lumi oli verhonnut pitkät vaaleat hiuksensa jonkinlaiseen kimaltelevaan verkkoon ja pukeutunut pitkään, valkoiseen, paljetein koristeltuun asuun. Lumikuningatar. Tuuli huokaisi haikeasti. Oma kissa-asu tuntui äkkiä jotenkin kömpelöltä ja kotikutoiselta.
– Hieno asu, Ayla, Moona sanoi armollisesti heidän mennessään ohi.
– Onko tuo kimono Kiinasta?
Aylan kääntyessä juttelemaan tytöille Tuuli tunsi äkkiä hipaisun olkapäässään. Hänen ihmetyksekseen Patrik viittilöi häntä vähän kauemmas. Tuuli seurasi perässä.
– Kuule, Patrik sanoi matalalla äänellä.
– Minusta tuntuu, että siinä rastin katoamisessa on jotain mätää.
– Ai miten niin, Tuuli kysyi.
Aihe hämmästytti häntä yhtä paljon kuin se, että Patrik äkkiä puhui hänelle. Juuri hänelle, ilman että muita oli läsnä.
– Se heijastin. Kun me lähdimme teidän peräänne pihaan, meitä vastaan tuli kolmasluokkalaisia, jotka mesosivat, että olivat löytäneet rastit.
– Niin?
– Kysyin yhdeltä heistä, olivatko he nähneet maassa heijastinta. Eivät olleet.
– Eli rasti katosi ja heijastin ilmestyi, Tuuli kertasi.
– Siis tyyppi, joka varasti rastin, oli heijastimen omistaja.
– Niin luulisi. Mutta se on lapsen heijastin. Nyt on pimeä, ulkona sataa ja on kylmä. Miksi joku lapsi on ulkona tähän aikaan?
Tuuli oli hetken hiljaa.
– Ja onko se lapsi vielä metsässä, Patrik kysyi.
Tuuli värähti.
– Toivottavasti ei. Pitäisikö…
– Niin?
– Pitäisikö meidän mennä katsomaan?
Patrik katsoi Tuulia hetken ja tämä tunsi polviensa pehmenevän. Hän ei halunnut mennä takaisin pimeään ja kylmään, ei millään. Mutta jos siellä olisi lapsi hukassa, olisi pakko.
– Pitäisi, Patrik sanoi lopulta.
– Tule, mennään.
JATKUU!
Teksti: Maija Kajanto
Kuvitus Sakari Saukkonen
JATKOA!!!!!