Luitko jo edellisen osan?
– No mä ihmettelinkin, minne sä katosit, Ayla totesi kuultuaan Tuulin selostuksen tapahtumista.
Oli halloween-diskon jälkeinen päivä ja koulupäivän ensimmäinen välitunti. Tytöt istuivat lempipaikallaan, koulun vanhalla kiviaidalla. Viimeöinen sade oli pessyt pihan puhtaaksi ja nyt ilma oli raikas ja aurinkoinen.
– Joo, mä olin niin jäässä sen toisen metsäkeikan jälkeen, että halusin lähteä kotiin. Sori kun mä laitoin vain tekstiviestin, Tuuli sanoi.
– Ei haittaa, Anna ja Krista oli siellä, me mentiin yhtä aikaa kotiin. Mä ehdin jo jutella niillekin, että kumma homma se rasti.
Tuuli nojautui taaksepäin, sulki hetkeksi silmänsä ja antoi auringon paistaa kasvoihin.
– Mä mietin, että tehdäänkö me tässä kärpäsestä härkänen. Ehkä se heijastin on ollut siellä iän kaiken ja ehkä joku vain laittoi rastin piiloon.
– Tai ehkä ei, kuului ääni sivummalta.
Tuuli avasi silmänsä ja hymyili Kristalle ja Annalle. Luokan kaksoset, kuten heitä pilanpäiten luokassa kysyttiin, asuivat samassa kerrostalossa kuin Aylan perhe mutta viereisessä rapussa. Eivätkä olleet kaksosia – ainoastaan naapureita, saman ikäisiä ja harrastivat samoja asioita. Ja olivat he vähän samannäköisiäkin, molemmat pienikokoisia, mutta Anna oli vaalea ja Krista tummatukkainen.
– Moi! Mä en ehtinyt edes nähdä teitä eilen. Mutta Ayla näytti kuvat teidän asuista, näytti tosi hienoilta!
– Merenneitoasuilla on vaikea mennä pieleen, Krista hymyili.
– Mutta siitä rastista. Me kysyttiin tyttöjen liikunnanopelta mikä se oli. Ja se ei ollut ihan mikä tahansa. Ne oli laittaneet sen rastin sellaiseen vanhaan puulaatikkoon.
– Ai?
– Niiden hinnat on antiikkikaupassa melkein kaksi sataa euroa.
Tuuli ja Ayla tuijottivat hämmentyneenä Kristaan.
– Ihan totta?
– Joo. Ja se oli vielä liikunnanopettajan mummon vanha, oikein antiikkiloota. Se oli tosi pahoillaan.
– No mutta miksi ihmeessä ne sen laittoivat sinne metsään?
– Siinä oli vissiin joku sekaannus. Opettajilla oli pitänyt olla valmiina lipas, jossa rasti olisi ollut, mutta joku oppilas unohti tuoda lippaan kaupasta.
– Unohti?
– No minä en tiedä enempää, Krista kohautti olkapäitään.
– Mutta näin Kettunen sanoi.
Tuuli mietti hetken.
– Tiedättekö te, kuka opettaja käski oppilaan hakea sen lippaan kaupasta?
Ayla katsoi hämmentyneenä Tuuliin.
– Onko sillä väliä?
– Voi ollakin, Tuuli sanoi.
– Tässä tuntuu nyt olevan vähän liian monta ihmeellistä yhteensattumaa.
– Mä luulen, että se oli Kettunen itse, Krista sanoi.
– No, sitten vaihtoehtoja ei ole kovin montaa, Ayla totesi huolettomasti.
Kettunen opetti erityisluokkaa jolla oli alle kymmenen oppilasta.
– Se on ollut Karhusen Joni, Ayla sanoi varmasti.
– Mistä tiedät, Tuuli ihmetteli.
– Jos opettaja on halunnut antaa jollekulle rahaa ja jonkun tehtävän, tuolla luokalla Joni on se, johon on helpoin luottaa, Ayla sanoi.
– Minä luulen, että Ayla on oikeassa, Krista sanoi.
– Noista erityisluokkalaisista ei ihan kaikilla riitä keskittyminen liikenteessä jonkin asian hoitamiseen. Jonin voi helposti laittaa sinne.
– Mennään kysymään, Ayla sanoi hypäten kiviaidalta alas.
Erityisluokkalaisten suosikkipaikka oli koulun kellarin puoleinen seinusta. Siellä heitä seisoskeli nytkin. Karri, isokokoinen erityisluokan korsto oli onneksi vähän kauempana ja näytti räpeltävän älypuhelintaan. Hänen kanssaan tytöt eivät välittäneet joutua tekemisiin, Karrilla oli harvoin mukavaa sanottavaa kenestäkään.
Joni ja pari muuta poikaa touhuili pyörätelineen kimpussa ja hätkähtivät kun Ayla huikkasi Jonin nimeä.
– Hei, Joni! Ehditkö sä hetken jutella?
– Joo, Joni vastasi vähän vieroksuen ja vilkuili Aylaa ja tyttöjä hieman ennakkoluuloisen näköisenä. Hän oil pieni, hintelä poika ja äkkiä Tuulin kävi häntä sääliksi. Hän ei tiennyt miksi, mutta jotenkin Joni vaikutti säikyltä.
Ayla oli ilmeisesti huomannut saman ja yritti pitää äänensä ystävällisenä.
– Kettunen lähetti sut viime viikolla ostamaan opettajien rastiradalle laatikkoa, eikö vain?
Nyt Jonin pelokkaasta ilmeestä ei enää voinut erehtyä. Hän vilkaisi ympärilleen, aikoi sanoa jotakin ja samassa takaa kuului ärjähdys.
– Mitä te likat oikein kuulustelette sitä? Antakaa sen olla rauhassa!
Karri. Hän marssi Jonin luo, taputti tätä selkään ja tuuppaisi lähintä seisovaa Aylaa poispäin.
– Häipykää! Joni ei ole teille tilivelvollinen.
Tuuli näki Jonin katsovan heihin päin ja kääntävän sitten katseensa pois. Hetken oli hiljaista. Sitten Ayla pyörähti kannoillaan ja lähti marssimaan pihan toiseen päähän. Tuuli, Krista ja Anna seurasivat perässä. Vilkaistessaan pyörätelineille Tuuli näki Karrin juttelevan Jonin kanssa ja tämä nyökytteli.
– No, siinä oli jotain omituista, Ayla sanoi.
– Minkä takia Karri ryhtyi noin puolustelevaksi?
– Ja miksi Joni on noin säikyn oloinen, Krista täydensi.
– Jotenkin tuntuu, että tämä homma menee vain sotkuisemmaksi, Tuuli totesi
JATKUU!
Teksti: Maija Kajanto
Kuvitus: Sakari Saukkonen
Kommentit
Oma kommentti