Jatkotarina, osa 6: Viisi A ja katoavat esineet

Luitko jo edellisen osan?

Jatkotarina: Viisi A ja katoavat esineet

Kahvila Kukon myyjätär oli katsellut hieman nyreästi kun Tuuli, Ayla, Ville ja Patrik sekä Krista ja Anna ahtautuivat sisään kahvilan ovesta, ostivat limsaa ja pullaa ja valloittivat ison, pyöreän kulmapöydän. Patrik levitti pöydälle matematiikan vihkonsa ja otti kynän esille.

– Aiotko sä toimia sihteerinä, Anna kysyi haukaten korvapuustia hyvällä halulla.

– Joo, aion. Mähän sanoin, että aion olla Hercule Poirot. Meidän pitää koota tämän jutun johtolangat, Patrik vastasi tyynesti.

– Okei, se käy kyllä aika nopeasti, Ayla sanoi asetellen pilliä limsalasiinsa.

– Se, mitä johtopäätöksiä niistä voidaan tehdä, on sitten eri juttu.

– Fakta numero yksi, kadonnut rasti metsässä, Ville sanoi asiallisesti.

– Ja se lienee fakta numero kaksi, että se laatikko on arvokas.

– Fakta numero kolme, samaan aikaan kun laatikko katosi, metsään ilmestyi lapsen heijastin, Tuuli sanoi ja mursi korvapuustinsa kahtia, tarjosi Kristalle toista puolikasta.

– Se viittaisi siihen, että metsässä jostain syystä liikkui lapsi. Tai lapsenmielinen, joka omisti nalle-heijastimen.

– Fakta numero neljä, Joni Karhunen salailee jotain ja jostain syystä Karri suojelee häntä, Krista täydensi ottaen Tuulilta korvapuustin puolikkaan.

– Se on vasta fakta numero viisi. Fakta numero neljä on, että Jonia pyydettiin ostamaan lipas rastia varten ja hän ei ostanut, Ayla huomautti.

– Fakta numero kuusi, me olemme idiootteja, Ville sanoi.

Viisi silmäparia kääntyi katsomaan Villeä.

– Viitsisitkö tarkentaa, Patrik kysyi kulmakarvojaan nostaen.

– Raha, Ville sanoi.

– Mitä?

– Raha. Annettiinko Joni Karhuselle rahaa lipaston ostoa varten? Jos annettiin, mihin se raha meni? Katosiko se?

Hetken oli hiljaista.

– Jollain on rahan tarvetta, Ayla sanoi sitten kuivasti.

– Ja se joku on varmaan se sama, joka pölli puulaatikon metsästä.

– Jos siitä saa sen kaksi sataa euroa, se on jo ihan kivasti. Ja siihen muutama kymppi päälle niitä rahoja, jotka varastaa Jonilta, niin bisnes alkaa jo kannattaa, Krista ynnäsi.

– Tämähän alkaa selvitä, Patrik sanoi lyhyesti.

– Nyt täytyy enää etsiä se tyyppi, jota Joni Karhunen pelkää ja homma on selvä.

– Paitsi että se nalleheijastin ei sovi tähän yhtään, Anna sanoi.

– Ahaa. Hercule Poirotillakin täytyi olla jokin kompastuskivi, joka paljastaa, kuka on murhattu, Patrik totesi vetäen vihkonsa poikki viivoja sinne tänne.

– Ketään ei ole vielä murhattu, Tuuli totesi huolettomasti.

– Mutta ainahan voi elää toivossa!

– Hei, eipäs lasketa leikkiä, tämä on vakava asia, Ayla sanoi iskien Tuulille silmää.

– Nyt onkin sitten kysymys, mitä tehdään seuraavaksi, Krista sanoi.

– No yksi homma voitaisiin tehdä, Anna sanoi.

– Meidän lähellä on se vanhan tavaran liike. Jos joku yrittää myydä vanhaa puulaatikkoa, se on viety sinne myyntiin.

– Tai sitten sitä myydään netissä. Niitä nettisaitteja on ihan hirveästi, Tuuli sanoi.

– Liikettä kannattaa silti kokeilla, Patrik sanoi.

– Ja jonkun pitäisi koettaa vielä uudestaan puhua Jonin kanssa.

– Minä voin yrittää. Joni on saman ikäinen meidän Valtterin kanssa, Ville sanoi.

– Jos vaikka se puhuisi minulle vaikkei uskaltanut puhua tytöille.

– Me voidaan, Tuuli, etsiskellä netistä, jos sitä laatikkoa löytyisi sieltä, Ayla sanoi.

– Katsotaan teillä kotona kannettavalta, siellä on helpompi selailla kuin kännykän äärellä.

– Hyvä! Tullaanko huomenna tänne uudestaan pullalle ja katsotaan, mitä saatiin aikaan, Patrik ehdotti hilpeästi.

– Tullaan vaan, Tuuli vastasi innokkaasti.

Mutta heidän ei tarvinnut odottaa seuraavaan päivään. Ayla ja Tuuli olivat hädin tuskin päässeet kotiin ja tietokoneen ääreen kun Aylan puhelimeen piippasi kuvaviesti. Annalta.

”Näyttääkö tutulta?” viestissä luki.

Mutta kuvassa ei ollut puulaatikkoa. Vaan aivan jotain muuta.

Jatkuu!

Teksti: Maija Kajanto
Kuvitus: Sakari Saukkonen

Kommentit

Oma kommentti