Avautumisia ja aarteita tarinalippaasta

Etusivu Foorumit Kirjat ja sarjakuvat Avautumisia ja aarteita tarinalippaasta

This topic contains 4 vastausta, has 3 ääntä, and was last updated by Avatar Jessefani 2 11 kuukautta, 4 viikkoa sitten.

5 viestiä - 1 - 5 (5 yhteensä)
  • Kirjoittaja
    Viestit
  • Avatar
    arokeiju
    Participant

    Eli, perustin uuden keskustelun, jonka tarkoituksena on toimia eräänlaisena randomien, mahdollisesti pidempien sepustuksien säilytys- ja lueskelupaikkana. Eli, jos kirjoitan esimerkiksi novellin, jonka haluaisin jakaa myös teidän kanssanne, rakkaat lukijat, saatan laittaa sen tänne. Uusi kerkustelu, koska yleensä nämä eivät liity millään tavalla Auringon Varjo -tarinaan, joten eivät todellakaan kuulu Tarina-keskusteluun, enkä halua spämmiä Keskustelu-keskustelua (hieno sana =DD) näillä satunnaisilla luovuuden kukkasilla ja mielen purkauksilla.

    Kommentteja siis toivoisin, vaikka ainakin tämä ensimmäinen pohjautuu pelkästään omiin kummallisehkoihin ajatuksiini, ja lisäksi on hyvin henkilökohtainen, joten en tiedä, minkä verran saatte siitä irti, pidättekö siitä, vai vihaatteko sitä. Kaikenlainen kommentointi ja kritisointi on tervetullutta, jopa toivottavaa.

    Olin siis kävelyllä koirani kanssa, ja koko kävelyn ajan minulla oli hyvin epärealistinen olo. Siitä syntyi mielenkiintoista tajunnanvirtaa, ja siitä sitten tämä novelli.

    ***

    Valkoinen hiljaisuus

    Tutun pyörätien on peittänyt valkoinen lumi, kuten koko maiseman sen ympärillä. Valkoisuus kietoutuu ympärilleni, kun kuljen sitä pitkin, se täyttää minut joka hengenvedolla. Kaikki muu on pyyhitty pois, mitään ei ole enää olemassa. Vain minä ja puhdas, kaunis valkoisuus. Tie on täynnä jälkiä, erikokoisista jaloista, erilaisista kengänpohjista, polkupyörän renkaista ja koirien tassuista. Mitään ei kuitenkaan enää erota selvästi, vähään aikaan ei kukaan ole tuota tietä kulkenut. Kuuluu vain omien huopatöppösteni tupsahtelu hankea vasten, toistuvana ja yksitoikkoisena. Vaikka ääni on hiljainen, se kuulostaa töminältä omissa korvissani, se saa negatiivista kontrastia ympäristön hiljaisuudesta. Se ei ole mukavaa hiljaisuutta, rauhallista ja rentouttavaa, vaan ahdistavaa, kuollutta hiljaisuutta. Se tekee seuraa minussa jo valmiiksi vallinneelle melankolisuudelle, joka saa voimaa tyhjästä ympäristöstä.
    Mietin, soittaisinko ystävälleni. Mieleni tekisi, mutta päätän jatkaa kävelemistä, antaa melankolisuuden tulla. Kaivan kuitenkin kännykän taskustani ja käynnistän soittimen. Skippaan ensimmäisenä tulevan kappaleen, ja kuuntelen seuraavasta alun. Kuulokkeet jäivät kotiin, joten pidän kännykkää lähellä itseäni, jotta en joutuisi säätämään volyymia liian kovalle. Musiikki tuntuu vaimealta, aivan kuin ympäristö yrittäisi hiljaisuudellaan tukahduttaa sen. Se kuulostaa väärältä tähän talviseen maisemaan, se ei sovi yhteen lumen alla taipuvien oksien kanssa, se on ristiriidassa pehmeän, tukahduttavan valkoisuuden kanssa, se sotii valkoisenharmaan, tasaisen, mitäänsanomattoman, vaikenevan taivaan kanssa. Ympäristöni ei selvästikään halua sitä tänne. Kuunneltuani kappaletta vain muutaman kymmenen sekuntin ajan, suljen soittimen, mutta en laita kännykkääni pois. Sen sijaan teen sen, mitä halusin aiemmin; soitan ystävälleni. Muutaman piippauksen jälkeen hän vastaakin – mutta hänen äänensä on etäinen, se kuulostaa samalta kuin musiikki äsken. Tavanomaisen ”soitinko pahaan aikaan?” –dialogin ja peruskysymyksen ”mitäs sinulle kuuluu?” jälkeen hän antaa minulle selosteen uudesta meditaatioharrastuksestaan, päivänsä kulusta ja tekee minulle vastakysymyksen omasta päivästäni. Kuuntelen aidosti kiinnostuneena, mutta toivon, että hiljaisuus helpottaisi. Kerron hänelle yleisluontoisesti ja melko suppeasti koulusta, Hellsing-animen katsomisesta, ompelutyön yrittämisestä mutta kiinnottomuudesta sitä kohtaan juuri nyt, sekä taululasin sirpaleista pakkausmuovin sisällä. Kerron myös hiljaisuudesta ja valkoisuudesta. Hänelle voi kertoa tällaisista abstrakteista asioista, hän on niitä, jotka ymmärtävät.
    Hiljaisuus haluaa kuitenkin pitää minut otteessaan, se ei halua päästää minua niin helpolla. Kännykkäni piipittää pari kertaa, sen jälkeen on taas hiljaista. Katson näyttöä, ja näin mitä olin arvannutkin. Akku loppunut, vaikka vasta eilen latasin sen täyteen. Olisihan se pitänyt arvata, kännykkäni akku ei muutenkaan kestä pitkään, jos sillä tekee jotain muuta kuin pitää päällä ja ehkä välillä kirjoittaa muutaman tekstiviestin. Hiljaisuus hyökkää kimppuuni heti, lähden juoksemaan. Alikulkutunnelin ali, tässä lähellä on autotie. Kuulen jo autojen äänen, mutta sekin on vaiennettu, tukahdutettu, kuulen sen kuin heikon eristeen läpi. Vain muutamia autoilijoita on tänään liikkeellä. Autojen epärealistiset äänet tuntuvat aivan kuin ilkkuvan minulle, hiljaisella valkoisuudella on nyt ääni, se kuuluu kuin jostain kauempaa, mutta kaikkialta. Alakuloisuus valtaa minut taas, mieleeni tunkeutuu asioita, joita en haluaisi muistella. Kävelen tien yli takaisinpäin, umpikujaan päättyvälle tielle, jossa ei näy ketään. Suuremmalla tiellä ajavien autojen ääni haihtuu nopeammin kuin sen oikeasti kuuluisikaan, se jättää ajatuksilleni liikaa tilaa, hiljaisuus ohjaa niitä haluamaansa suuntaan. Muistan sirpaleet, muistan tytön joka lakkasi olemasta ystäväni, muistan erään toisen tytön, ja asioita joita toivon etten olisi koskaan sanonut kenellekään. Muistan kaksi hammasharjaa kaapin päällä ja muutaman kirjan jossain hyllyssä. Kuiskaan pienen rukouksen ilmaan ja kuvittelen olevani syytön matkalla mestattavaksi. Tai syyllinen, ihan miten vain.
    Koirani vetää talutushihnaa. Olemme jo lähellä kotia. Alakuloisuus on tasoittunut hiljaiseksi rauhallisuudeksi, ilta alkaa hämärtää. Naapurimme talon katto, samoin kuin omammekin, on samanvärinen kuin taivas. Niistä ei erota, mihin katto päättyy ja mistä taivas alkaa. Rajan voi vain tietää toisessa päässä jatkuvan harjan avulla kuvitteellista viivaa jatkamalla. Yritän unohtaa sen, missä katon ja taivaan raja menee. Kuvittelen kuinka ne olisivat yhtä, kuinka katto liukenee pois ja sekoittuu taivaaseen. Samassa se iskee: inspiraatio. Ei sensaatiomaisena, kihelmöivänä tunteena, kuten joskus aiemmin, mutta tunnistettavana aistimuksena. Olen jo melkein pihassa, pian pääsisin kirjoittamaankin. Kävelen ovelle, puistelen enimmät lumet vaatteistani ja kengistäni. Viimeinen henkäys ulkoilmaa ei tunnu miltään. Se ei ole kylmää, eikä se ole lämmintä. Se ei ole mitään. Valkoinen hiljaisuus jää ulos, mutta se on jo minussa. Minä tuon sen sisälle, niin ettei kukaan huomaa. Kodin lämpöisyys ja perheenjäsenten äänet arkisissa puuhissa kuulostavat valheelliselta, yritykseltä paeta ympärillä olevaa ei mitään. Se on kuitenkin hyvä suoja, keino selvitä tämän talven yli. Ei niin, että talvessa mitään vikaa olisi. Oikeastaan pidän talvesta, silloin kun ei ole liian kylmää ja ympärillä on lunta. Luminen maisema on kaunis.
    Kauneus ei aina kuitenkaan tarkoita samaa kuin ihanuus, hyvyys, mukavuus tai onnellisuus. Tänään kauneus oli passiivinen asia, en oikeastaan tiedä, kuinka sitä kuvailisin. Ei suoraan vihamielinen, mutta ei sillä ihanalla tavalla nautittavakaan. Se oli samalla sekä rauhoittava, että äärimmäisen häiritsevä. Jossain syvällä nauran sille, olen kotona, tänne et pääse. Samalla kuitenkin kunnioitan sitä. Sillä hiljaisuus on vielä minussa.

    ***

    Loppu töksähtää mielestäni hieman, kun en oikein osannut tuohopn loppuun kirjoittaa mitään. En ole myöskään kirjoitustani valmiina lukenut, koska en usko tällaisten kirjoitusten korjaamiseen, jotka ovat vain tajunnanvirtaa, ajatuksia. Olkaa mitä mieltä haluatte. =))

    Avatar
    shurtugal
    Participant

    Kuten sanoit, se on melankolinen, mutta hyvällä tavalla. Hiljaisuus ei aina ole mukavaa, se voi ahdistaa. Kuvasit sen hyvin, ja koska pistin musan pois lukemisen ajaksi, niin tunsin itsekin sen hiljaisuuden. Eka kohta mistä ajattelin, että siinä olisi parantamisen varaa, on se missä ilmenee että mukana on koira. Minusta se tulee liaan myöhään. Lopetus on miten on, ei se kauheakaan ole, vaikkakin se voisi olla sujuvampi.

    Oli mukavaa lukea taas tekstiäsi. Toivottavasti tuo novellin inspiraatio liittyi Auringon varjoon, ja saamme taas lukea sitä eteenpäin.
    Atra esterní ono thelduin, Haltiakeiju svit-kona.

    Avatar
    arokeiju
    Participant

    Kiitos kommentistasi Shurtugal-vodhr.
    Mielenkiintoista, että kiinnitit huomiota samaan asiaan jota itse pohdin. Aioin siis aluksi jättää koiran mainitsematta, päätin sittenkin ottaa sen mukaan, kun oli se sitten loppujen lopuksi kuitenkin tärkeä. Jäi siis aluksi mainitsematta, hyvä huomio kyllä.
    Lopusta olen samaa mieltä, se oli myös vaikein kirjoittaa. Ehkä siksi, että vaikka tarina loppuu, elämä jatkuu, eikä lopussa tullut mitään erikoista tapahtumaa tai mieleenpainuvaa oivallusta, joten loppu on mikä on. (:

    Avatar
    shurtugal
    Participant

    Se kiinnitti huomioni kaikkein selvimmin, varsinkin, kun minun on hankala kuvitella koiraa joka ei kiehnäisi ja juoksentelisi ja metelöisi kävelyllä. Eli se koira on ollut ihan luonnottoman hiljaa, jos se ei ole rikkonut aavemaista hiljaisuutta. Siksi hieman ihmettelin koiran ilmestymistä lopussa.
    Olet harvinaisen oikeassa, tarinat loppuvat aina jollain tapaa kesken, koska elämä jatkuu vaikka tarina ei. Siksi loppuja onkin kaikkein hankalin keksiä, mutta ei tuo lopetus minusta huono ollut.

    Avatar
    Jessefani 2
    Participant

    Tämä on kyllä aika vanha keskustelu, mutta vastaan silti. Tarina kuvasi omalaatuisesti ahdistavaa hiljaisuutta. Minusta loppukin oli hyvä, ja tarina oli mukavan pitkäkin. En keksi tarinastasi oikein muuta sanottavaa.

5 viestiä - 1 - 5 (5 yhteensä)

Et voi vastata aiheeseen kirjautumatta sisään.