Outo kesätyö (ikäraja 10+, varoitus raa’asta aiheesta)
Viimeksi tapahtui:
Sen jälkeen en meinannut saada unta. Vilkaisin kelloa. Jo 4. 45. Huomenna olisin umpiväsynyt, olin siitä täysin varma.
En muista milloin sain viimein unta.
Aamulla heräsin kauheaan meteliin.
Mitä ihmettä ulkona tapahtui?
Ponkaisin ylös sängystäni ja viiletin ikkunalle. Siristin silmiäni ja huomasin erään hirveän asian; pihalla riehui tulipalo, ja lääkärit sekä hoitajat auttoivat potilaita paniikissa ulos. Jostain kuului kiljuntaa ja etäinen sireenin ulvonta. Haistoin ilmaa, ja savu löyhkäsi hyvin voimakkaasti. Näin, että tuli lähestyi sairaalarakennusta nopeasti. Se ei tuntenut armoa, vaan nieli kaiken mikä oli sen edessä. Tuli – sen takia minä täällä sairaalassa olinkin. Huoneen ulkopuolelta kuului juoksuaskelia ja huutoa.
Huoneessa ei ollut ketään minun lisäkseni, joten kiitin onneani että minulla oli päivävaatteet ylläni ja ryntäsin pois huoneesta. Paniikissa juoksevat potilaat ja hoitajat törmäilivät keskenään, ja minä koitin väistellä heitä. Sitten jostain kuului verenkierron jähmettävä huuto:
– TULI LEVISI RAKENNUKSEEN!
Ihmiset alkoivat huutaa ja kiljua. Koitin raivata tietäni ovelle, mutta ovi oli tukossa ihmisistä. Kauhuissani huomasin, että käytävän päässä näkyi liekkejä – tuli oli jo lähellä. Joku onneksi rikkoi tuolilla aulan ikkunoita säpäleiksi. Ryntäsin sinne ja yritin hypätä ikkunasta olevasta rei’istä ulos – liukastuin kuitenkin juuri ennen reikää ja liu’uin suoraan ikkunaan, joka oli säpäleinen. Sirpaleet tekivät minulle naarmuja ja haavoja. Niitä kirveli, ja kyyneleet alkoivat valua poskilleni. Tuli oli jo ihan lähellä minua, ja minä vain makasin lohduttomana ja ruhjeisena maassa. Ihmiset rynnistivät ohitseni huomaamatta minua.
Keräsin kaiken sisuni ja voimani ja nousin ylös hoippuen. Pitelin kättäni jossa oli hyvin syvä haava ja kiipesin varovasti ikkunasta ulos. Kun olin turvallisesti nurmikolla, juoksin niin lujaa ihmisjoukon luo kuin vain verisellä jalallani pääsin. Kun olin ihmisjoukon luona, huomasin jättäneeni jälkeeni verivanan. Pääni tuntui omituiselta ja haavoja kirveli.
Kun olin ihmisjoukon luona, huomasin viimeisenä lääkäreiden ja perheeni rynnistävän luokseni sekä Leilan koittavan tukea minua, ennen kuin kaaduin tajuttomana maahan.
