Luitko jo edellisen osan?
Kellarin porras painoi selkää. Tuuli haukotteli ja kurkisti kännykän kelloa. Kellarin käytävällä Patrik heitti hänelle osaaottavan hymyn.
Tuuli oli kotoa lähtiessään koettanut olla järkevä. Hän oli pakannut mukaan fleecepeiton ja paksun istuintyynyn, ottanut varalta taskulampun ja kännykän laturin. Hän oli pakannut termospulloon kuumaa kahvia, joka oli kyllä pitänyt keittää äidiltä salaa, Tuuli kun ei yleensä juonut kahvia. Mutta mikään ei ollut varustanut Tuulia siihen, miten tylsää kellarissa tuli. Väsymys alkoi painaa, tyynystä ja viltistä huolimatta asento kellarinportaalla oli epämukava. Ja kello oli vasta vähän yli yksitoista.
He olivat tavanneet Patrikin kanssa talon edessä sovittuun aikaan ja seisoneet pimeässä alaoven vieressä odottamassa kunnes Anna oli tullut roskapussin kanssa portaat alas. Nopeasti hän oli avannut heille oven ja vienyt heidät sitten vielä yhdet portaat alas kellarin ovelle.
– Äiti hämmästyi, mä en ikinä vie roskia vapaaehtoisesti. Mutta uskoi se sentään kun sanoin, että vessan roskis haisee ja mä vien sen, Anna kuiskasi heille ovella.
Tuulia hihitytti.
– Tietäähän Krista nyt miten toimia, Patrik kuiskasi.
– Joo. Se ottaa Rekun huoneeseensa yöksi ja pitää puhelimessa äänet päällä. Sun täytyy pitää puhelimessa koko ajan Kristan numero pikavalinnassa. Jos joku yrittää sisälle, soita siihen ja Krista tulee koiran kanssa hätiin. Se sanoi nukkuvansa avaimet kaulassa, eli vaikka nukahtaisi, se pääsee heti puhelimen soidessa liikkeelle tänne alas. Ja Rekku saattaa joka tapauksessa alkaa räksyttää jos täältä kuuluu ääniä, Anna vastasi.
– Hyvä juttu, Tuuli sanoi. Olo helpottui kun tiesi, että koira olisi heidän turvanaan jos tarvittaisiin.
Anna oli päästänyt heidät kellariin ja lähtenyt kipin kapin viemään roskapussia ennen kuin äiti tulisi ennakkoluuloiseksi. Tuuli ja Patrik olivat istuutuneet kellarin lattialle. He olivat päättäneet etteivät juttelisi eivätkä pitäisi kännyköitä esillä, jottei valo säikyttäisi mahdollista tunkeutujaa. Mutta minuutit valuivat, mitään ei tapahtunut, kylmä tuntui hiipivän luihin ja ytimiin seinistä ja lattiasta ja silmäluomet painoivat niin armottomasti…
Mikä se oli? Tuuli hätkähti, eteenpäin nyökähtänyt pää hypähti pystyyn. Hän oli torkahtanut. Mikä tuo ääni oli? Patrik? Tuntui, että silmät eivät tahtoneet tottua kellarin pimeyteen. Lopulta hän erotti Patrikin hahmon. Poika oli noussut jonkinlaiseen kyykkyasentoon ja kuunteli. Nähdessään Tuulin hän nosti sormen huulilleen.
Sitten se ääni kuului taas: tuuletusikkunan paukahdus. Ja samassa alkoi käytävän päässä erottua valoa. Pieni, hento valonsäde, ilmeisesti taskulampusta, jonka patterit olivat juuri loppumassa. Tuuli näki Patrikin sormeilevan hupparinsa suojassa puhelintaan ja arvasi tämän soittavan Kristalle. Ilmeisesti jokin liikahdus sai tulijan varovaiseksi sillä liike käytävän päässä pysähtyi ja sitten taskulamppu sammui. Sekunnit valuivat täydessä hiljaisuudessa ja Tuuli tunsi sydämensä hakkaavan. Oliko käytävän päässä joku? Mitä nyt tapahtuisi?
Sitten kellarin oven takaa rappukäytävästä kajahti koiran haukku ja tulija sai jalat alleen. Tuuli kuuli etääntyvät askeleet ja kiskaisi taskulamppunsa esille samalla hetkellä kun Patrik karjaisi karskeimmalla äänellään:
– Seis! Pysähdy!
Tuuli napsautti taskulamppuunsa valon ja suuntasi valokeilan kellarin käytävän päähän. Hän ja Patrik siristelivät silmiään äkkinäisessä kirkkaassa valossa ja valokeilassa he näkivät pienen hahmon, joka kiipesi ulos tuuletusikkunasta. Tuulin vatsaa kouraisi. Ei! Hän oli niin toivonut, ettei se olisi totta!
Samassa ovi avautui heidän takanaan. Krista, yöpuvussa, tukka sekaisin ja haukkuva Rekku hihnan päässä. Hän katsoi käytävään.
– Näittekö te sen?
– Pääsi karkuun, mutta näimme kyllä kuka se oli, Tuuli vastasi.
Kristan takaa rappukäytävästä alkoi kuulua ääniä, ovia aukesi, aikuiset huusivat. Krista veti Rekun kaulapannasta viereensä ja piti ovea auki.
– Menkää! Te joudutte vaikeuksiin jos teidät nähdään! Juoskaa!
Tuuli sieppasi peittonsa ja tyynynsä, Patrikilla oli jo makuualusta mytyssä kainalossa. He syöksyivät Kristan ohi rappukäytävään ja alaovesta ulos juuri kun käytävään syttyi valoja ja joku kuului juoksevan portaita alas. Tuuli tajusi vasta nyt, että heitä voitaisiin luulla varkaiksi, jos he jäisivät kiinni. Huohottaen hän yritti kiihdyttää askeliaan ja hän ja Patrik syöksyivät talon edustan valokeilasta lähikadun suojaavaan pimeyteen.
JATKUU!
Teksti: Maija Kajanto
Kuvitus: Sakari Saukkonen
Kommentit
Oma kommentti