Viikin tutkimustila on märehtijöiden valtakunta

Yliopisto siintää laidunten tuolla puolella, kun suunnistan kovassa vasta­tuulessa kohteenani Helsingin yliopiston Viikin tutkimustila.

Huhtikuussa alueella on vielä hiljaista, mutta toukokuussa minua olisi tervehtimässä jo iso joukko märehtijöitä. Lehmät nimittäin pääsevät laitumelle tänä vuonna 4. toukokuuta. Sitä iloa seurataan vuosittain sankoin joukoin sekä Viikissä että verkon kautta.

Tänään tapaan yliopistolehmät navetassa, koska lehmille ei järjestetä täällä talviulkoiluja. Viikin tutkimustilan johtaja Tapani Jokiniemi on työskennellyt tilalla vuodesta 2017. Hän on varoittanut etukäteen navetan hajusta, joka voi tarttua vaatteisiin suojahaalarinkin läpi. Kun saavun navetan eteen ja astumme Tapanin kanssa sisälle, lievä haju saavuttaa nenän hajusolut heti.

Kävelemme portaat yläkertaan, jossa vaihdamme päälle haalarit ja kumisaappaat. Yläkerrassa haju on jo voimakkaampi. Tapani kertoo, että vierailijat kestävät hajua yleensä hyvin. Vain yksi ulko­maalainen vieras kääntyi kerran ovella ympäri.

Seuraavaksi siirrymme pesu­tilojen kautta navettaan, jossa asustelee noin 60 lehmää ympäri vuoden. Jännittää, sillä en ole koskaan käynyt navetassa saati tavannut oikeaa lehmää. Nyt ensimmäinen lehmä, jonka tapaan, on vielä erittäin arvovaltaisa, korkea­koulutettu märehtijä.

Viikin tutkimustila: Lehmät liikkuvat vapaasti

Navetan sisätila on iso eikä yhtään niin ahdas kuin kuvittelin. Yliopiston navetta on pihattonavetta, joka poikkeaa vanhanaikaisista parsinavetoista siten, että lehmät pääsevät liikkumaan vapaasti ympäri tilaa.

Ovelta katsottuna oikealla on iso alue, jolla lehmät asustelevat. Vasemmalla on parsia yksilöllisempää tutkimusta varten sekä muutama karsina toipilaille ja poikiville.

Alueiden välissä on kulkuväylä hoitajille, ja siinä kulkee heidän lisäkseen iso metallinen laite, joka roikkuu katosta. Kun laitteen luukku aukeaa itsestään, sieltä tipahtaa rehua rehukuppiin.

– Normaalisti navetoissa rehu jaetaan lattialle, mutta tutkimusnavetassa on rehukupit. ­Kupit ovat vaaka-antureiden päällä. Kun lehmä työntää päänsä kupin ylle, tunnistuslaite tunnistaa leh­män. Kupissa olevan rehun painon muutoksen perusteella voidaan mitata, paljonko jokainen lehmä on syönyt.

Ensimmäisenä tapaamme ujon lehmän, joka on aikeissa pistää päänsä rehukuppiin. Kun hän huomaa meidät, hän piiloutuu kupin taakse ja katsoo meitä varovaisesti sieltä. Kysyn Tapanilta lehmän nimeä, mutta hän ei tiedä, kuka tämä lehmä on.

– Hei Assi! Mikä tämän nimi on? Tapani huudahtaa karjanhoitajalle.

Assi kävelee luoksemme ja tietää heti.

– Tässä on Sandra.

Lehmien syömä rehumäärä mitataan vaaka-antureilla varustetun rehukupin avulla. Luukku aukeaa ja rehua tulee lehmän ­riemuksi yllin kyllin.

Karhea ja voimakas nuolaisu

Päätämme antaa aran Sandran olla rauhassa ja siirrymme navetan toiseen reunaan. Siellä lehmäjoukko jonottaa lypsyrobotille pääsyä. Eräs jonottajista taitaa haistaa vieraat hajut ja alkaa nuolla kuvaajan haalaria. Myös kamera on sen mieleen ja se yrittää nuolaista linssiä.

– Huvittava tämä kieli, karhea ja voimakas, kuvaaja naurahtaa.

Suurin osa Viikin arvovaltaisista lehmistä ei arastele ihmistä. Ne myös pitävät harjaamisesta ja paijaamisesta.

Tapani etsii valtakunnallisesta tietokannasta tietoomme haalarinuolijan nimen.

– Se on Sanelma. Syntynyt 29.11.2020 eli onkohan sen horos­kooppi skorpioni vai jousimies, Tapani pohtii.

Sanelma on myös äiti. Sillä on yksi vasikka, Vanilla Twist, joka ei asu enää Viikissä. Karjanhoitaja Assi oli paikalla, kun Vanilla Twist syntyi ja pääsi nimeämään tämän.

– Tykkään antaa lehmille vähän erikoisia nimiä, Assi selittää.

Assi on työskennellyt hoitajana Viikin tilalla kaksi ja puoli vuotta. Hänen lempilehmänsä on Rölli, koska se bongaa aina Assin navetasta.

– Lehmät tunnistavat meidät hoitajat, ja me tunnistamme kaikki 60 lehmää. Kaikki ovat niin omia persooniaan.

Lehmät tunnistavat meidät hoitajat, ja me tunnistamme kaikki 60 lehmää.

Sanelman erikoisuus on sen sosiaalinen luonne. Assi kertoo, että lehmillä on myös omat parhaat lehmäkaverinsa. Usein ne hakeutuvat vierekkäin.

– Sanelman bestis on Tango.

Karjanhoitaja Assi eli Ann-Sofie on työskennellyt Viikissä kaksi ja puoli vuotta. Sanelma-lehmä on asunut navetassa jo yli kolme vuotta.

Lue lisää: Lammastilalla kiirettä riittää jokaisena vuodenaikana

Jonottaen lypsylle kolmesti päivässä

Navetan etuosassa sijaitsee kirkkaan­punainen lypsyrobotti.

– Robotti tunnistaa lehmän kaulapannan avulla. Kun se tietää, mikä lehmä on tullut lypsylle, se tietää myös suurin piirtein, missä lehmän utareet sijaitsevat, Tapani tietää kertoa.

Jonottajista tulee lypsylle seuraavaksi Onneli-lehmä. Näytöltä näkyy, että Onneli painaa 770 kiloa. Kun lehmä on mennyt sisälle, robotti harjaa utareet, jotta maito alkaa herua. Harjan jälkeen robotin lasersilmä etsii oikean kohdan vatsan alta.

Robotilla on käsi, jonka sormina toimivat neljä putkiloa. ­Putkilot tarttuvat lehmän utareisiin ja maito alkaa valua talteen. Sitten se kulkee putkia pitkin mitta­kannuun, josta se siirtyy seinän toisella puolella sijaitsevaan 5 000 litran säiliöön.

– Maitoauto hakee maidon joka toinen päivä. Meijerissä maito pastöroidaan ja homogenisoidaan.

Pastörointi on lämpökäsittelyä, joka tuhoaa terveydelle ­haitalliset mikrobit maidossa. Homo­genisoinnissa maitorasva pilkotaan pienemmäksi, jotta rasva ei nouse maidon pinnalle. Näin juoma tuntuu suussa tasaiselta.

– Kaupunkilaiset soittelevat meillekin ja kyselevät raakamaitoa, mutta me emme myy sitä, koska käsittelemättömässä maidossa on aina tautiriski, Tapani huomauttaa.

Käsittelemättömässä tila­maidossa voi esiintyä muun muassa koli- ja listeriabakteereita. Maidon laatua kuitenkin tarkkaillaan meijerissä ja taudit pidetään siten kurissa.

Onneli-lehmä poistuu lypsyrobotilta. Assi kertoo, että yksi Viikin lehmä lypsää päivässä keskimäärin 34 litraa maitoa. ­Lypsyllä lehmät käyvät noin kolme kertaa päivässä. Kun lehmä menee ­lypsy­robottiin, se saa sieltä ­makoisampaa rehua kuin rehukupin rehu.

– Suurin osa lehmistä on herkku­nappulan perään. Moni yrittää käydä lypsyllä useammin kuin on lupa. Lypsyväli on kahdeksan tuntia, jotta maitoa ehtii kertyä, Assi kertoo.

Jos lehmällä ei ole lypsylupaa, robotti ohjaa sen pois eikä ala lypsää. Assi selittää, että esimerkiksi Sanelma on reipas käymään lypsyllä. Navetan lellikkilehmä Siru taas pitää aina saattaa robottiin.

– Yksi työntekijä on opettanut Sirulle temppuja. Se osaa pyynnöstä koskettaa tavaroita ja saa siitä palkinnon. Se on tottunut siihen, että sitä palvellaan, Assi nauraa.

Punainen lypsy­robotti hoitaa koko karjan eli noin 60 lehmän lypsyn kolmesti päivän aikana.

Viikin tutkimustila selvittää maailmanluokan ongelmia

Viikin lehmät tekevät tärkeää työtä, sillä niiden avulla täällä tutkitaan maailmaluokan ongelmia. Viikin tutkimustila muun muassa selvittää, miten lehmien ruokinnalla voidaan vaikuttaa ilmastonmuutoksen etenemis­tahtiin ja ruokkia maa­pallon aina kasvavaa väestöä.

– Lehmät elävät täällä samalla tavalla kuin mikä tahansa lehmä missä tahansa ­navetassa, mutta vähän paremmalla hoidolla, koska työntekijöitä on enemmän.

Lehmille tehdään Viikissä pelkästään ruokintaan ja hyvinvointiin liittyviä kokeita. Niillä yritetään saada mahdollisimman hyvä ekologinen maidontuotanto sekä maidon rasva- tai valkuais­ainepitoisuus. Kaikki tutkimukset tänä päivänä sivuavat jollain tapaa lehmien metaanipäästöjä ja sitä kautta ilmastonmuutosta.

– Lehmien röyhtäilemä metaani on turvamaiden viljelyn jälkeen Suomen maatalouden toiseksi suurin kasvihuonekaasu­päästöjen lähde. Siihen pystytään jossain määrin vaikuttaa lehmien ruokinnan kautta.

Lehmien röyhtäilemä metaani on turvamaiden viljelyn jälkeen Suomen maatalouden toiseksi suurin kasvihuonekaasu­päästöjen lähde.

Yleinen harhaluulo on, että lehmät päästävät metaania pieruilla. Näin ei kuitenkaan Tapanin mukaan ole.

– Se on nimenomaan lehmien uloshengittämä, pötsistä tuleva kaasu.

Lehmiä harjaavat Viikissä karjanhoitajat, mutta sen lisäksi lehmät voivat käydä itse harjaamassa itseään pyörivällä harjalla.

Kilpaa laitumelle toukokuussa

Kun vierailumme alkaa tulla päätökseen, käymme vielä hyvästelemässä Sanelman, joka seisoo muiden joukossa keskellä tilaa. Lattialla on lantaa, joka tunnetaan kansankielessä myös liukumiinana, sillä lanta on todellakin liukasta. Meidän täytyy varoa, ettemme liukastu, koska silloin olisimme yltä päältä lehmänkakan peitossa.

Pohdin, miten innoissaan lehmät odottavat laitumellelaskua. Assi ja Tapani kertovat, että varsinkin ensimmäinen kerta talven jälkeen on aina todella erityinen. Lehmät kirmaavat pihalle kilpaa. Viime vuonna ensimmäinen oli LoveMarie.

Lehmät ovat kesällä ulkona kolmesta neljään tuntia päivässä.

– Ne mielellään menevät ulos, mutta tulevat mielellään myös pois. Varsinkin helle- tai sadepäivinä osa jonottaa portilla, että pääsee sisälle, Assi kertoo.

Pian navettaan saapuvat seuraavat vierailijat, lukiolaiset, joten meidän on aika jättää Tapani huolehtimaan heistä. Viikin navetassa vierailee vuosittain kymmeniä päiväkoti- ja koululaisryhmiä eikä ihme, sillä Viikin tutkimustila on pieni pala maaseutua keskellä kaupungin hälinää.

Kun astumme pihalle navetasta, olo on riemuisa. Sanelman lämpimät nuolaisut tuntuvat vieläkin eikä vaatteisiin tarttunut navetan hajukaan haittaa.

Juttu on julkaistu Koululainen 5/2024 -lehdessä.

Lue lisää: Koululainen selvitti, miltä talvi Korkeasaaren eläintarhassa näyttää