Jatkokertomus: Ananasjäätelöä ja arvoituksia, osa 11

Oletko jo lukenut aiemmat osat?

– Jaksaa, jaksaa! Ei ole enää pitkä matka!

Amandan kannustushuuto soi jälleen korvissa. Vinse ja Olli irvistelivät ja ponnistelivat polkupyöriensä kanssa. Miksi, oi miksi, kioskin piti sijaita ihan kukkulan huipulla?

– Ajatelkaa ananasjäätelöä, se palkitsee, Amanda huikkasi iskien silmää pojille.

Oli kulunut melkein kuukausi siitä, kun Melike oli löytynyt Seinäjoelta sairaalasta. Tuntui, että viikot olivat menneet aivan vilisemällä: vanhempien lomat olivat alkaneet, Amandan perhe oli lähtenyt viikoksi mökille ja Vinsen perhe purjehtimaan. Yhteydenpito oli rajoittunut vain viesteihin ja puheluihin. Mutta nyt oli koko porukka taas kasassa, ja suuntana oli totta kai jäätelökioski.

Olli oli ollut eniten tekemisissä Saran kanssa, ja hän oli eilen kertonut Saran ja Meliken kuulumiset toisille, siitä päivästä saakka, jolloin Olli ja Sara olivat saapuneet iltajunalla Seinäjoelle ja taksilla sairaalan pihaan. Sara oli juossut koko matkan sairaalan käytäviä pitkin ja heittäytynyt äitinsä syliin ehkä vähän rajummin kuin olisi ollut tarpeen, ennen kuin muisti, että Melike oli murtanut useamman kylkiluun. Mutta pääasia oli, että Sara oli taas äitinsä luona.

He olivat viipyneet sairaalassa pitkään, paljon pitempään kuin olisi oikeasti ollut luvallista, mutta onneksi hoitajat eivät olleet sanoneet mitään. Iloisen jälleennäkemisen jälkeen Sara oli alkanut varovasti kertoilla äidilleen, mitä oli tapahtunut: miten Jamil oli häipynyt Meliken rahojen kanssa ja jättänyt hänet huolehtimaan kioskista yksin.

Melike oli totta kai suuttunut aivan hirvittävästi ja huolestunut myös. Kesti aikansa ennen kuin Olli, Amanda ja Vinse olivat saaneet hänet vakuuttuneiksi, että kaikki oli nyt hyvin. Kun ilta lopulta oli päätöksessä, oli viimeinen juna Seinäjoelta lähtenyt jo aikoja sitten. Olli oli onneksi osannut varautua tähän ja pakannut mukaan teltat ja makuupussit heille kaikille. He viettivät yön Seinäjoella leirintäalueella, ja aamulla Sara meni sairaalaan äitinsä luo ja toiset lähtivät kotiin.

Ennen Seinäjoelta lähtöä Vinse oli tehnyt vielä yhden visiitin: hän oli käynyt Saran ja Meliken sukulaisten ovella. Siellä oli paikalla se sama kiukkuinen mies, joka oli käskenyt Vinseä ja Amandaa aiemmin häipymään. Mutta tällä kertaa Vinse ei ollut antanut säikytellä itseään. Hän oli jättänyt Meliken tilinumeron ja ilmoittanut, että Jamilin varastamat kaksisataa euroa piti palauttaa.

– Jos niitä ei palauteta tilille, teemme Jamilista rikosilmoituksen poliisille ja samalla syytämme häntä myös heitteillejätöstä, koska hän jätti Saran yksin, Vinse oli sanonut tuijottaen sukulaismiestä suoraan silmiin. – Te olette Jamilin kanssa läheisiä, ja tuskin haluat, että hän on tilanteessa, jossa ei voi palata enää Suomeen. Hoitakaa tämä nopeasti, jos haluatte, että välit Melikeen ja Saraan pysyvät jotenkin asiallisina.

Mies oli murissut jotakin ja vetänyt oven kiinni, mutta kahta päivää myöhemmin Sara kertoi, että rahat oli palautettu. Vinse epäili itsekseen, että Jamil niitä tuskin oli itse palauttanut, mutta samantekevää – pääasia, että Melike ja Sara saivat rahansa takaisin. Vinse, Amanda ja Olli eivät olleet kertoneet Melikelle eivätkä Saralle siitä, mitä oli vaadittu, että rahat palautettaisiin; uskokoot, että Jamilissa oli vielä vähän hyvää jäljellä ja että hän oli palauttanut rahat itse.

Melike oli päässyt kotiin ja ilmoittanut kioskin pitäjälle, että hän ei pystyisi yksinään pyörittämään kioskia. Kioskin omistaja oli luvannut järjestää heinäkuuksi apulaisen, ja seuraavana päivänä kioskilla oli aloittanut nuori lukiolaistyttö. Sara ja Melike olivat opettaneet hänelle kaiken tarpeellisen, ja tämän jälkeen tyttö hoiti kioskia ensin aamupäivät Saran kanssa ja iltapäivät yksin. Melike lepäsi ja kävi päivän päätteeksi aina laskemassa kassan ja huolehtimassa käytännön asioista.

Ja nyt melkein kuukausi oli kulunut. Lukiolaistytön työsopimus oli päättynyt tällä viikolla, koska lääkäri oli sanonut, että Meliken vointi kestäisi jo työt kioskilla. Ja nyt oli paras mahdollinen päivä päästä kioskille: aurinko paistoi, linnut lauloivat ja ihana lämpö sai mielialan korkealle. Kun vielä päästäisiin  mäen päälle… Amandakin huomasi jo kuivaavansa hikeä otsaltaan, kun he lopulta nousivat pyörien selästä kioskin edessä.

Sara riensi kioskin ovesta tervehtimään ystäviään.

– Mitäs tänne kuuluu? Amanda kysyi reippaasti.

– Hyvää vain, Sara sanoi aurinkoisesti hymyillen. – Nanna, se lukiolaistyttö, oli tosi kiva, ja oli ihanaa, kun sai olla kaikki iltapäivät ihan vaan vapailla! Kyllä tuo jäätelönmyynti jo ihan riitti tälle kesälle!

– Oli se toisaalta aika kivaakin, Olli sanoi vilkaisten vähän haikeasti Saran suuntaan. Oli kiva, että Vinse ja Amanda olivat taas kaupungissa, mutta silti Ollilla oli jotenkin epämääräinen ikävä niitä hetkiä, jolloin oli saanut vain olla kaksistaan Saran kanssa, keittää tälle kaakaota ja jutella. Tulisikohan sellaista hetkeä vielä? No, ehkä tulisikin, Vinse ja Amanda kun tuntuivat nykyään viihtyvän hälyttävän hyvin myös kahdestaan.

Melike kurkisti kioskin luukusta.

– Moikka, hän huikkasi hilpeästi. – Saisiko teille olla ananasjäätelöä? Oikein isot tötteröt?

– No kiitos kyllä, Vinse sanoi hymyillen ja kaiveli rahaa taskustaan.

– Laita rahat pois, Melike virkkoi hymyillen. – Sara on kertonut tässä viikkojen mittaan, miten paljon te teitte täällä töitä. Ilman teitä koko kioski olisi mennyt vasaran alle. Ja taivas tietää, miten Saran olisi käynyt, kun hän alkoi olla jo niin poikki, että silmissä hyppi! Eli kyllä te olette ansainneet ilmaiset jäätelöt tältä kioskilta – niin paljon kuin vain jaksatte koko loppukesän aikana syödä!

Amanda, Vinse ja Olli hymyilivät ja tarttuivat innokkaasti jäätelötötteröihinsä. Pian alkaisi koulu ja kioski laitettaisiin kiinni – mutta nyt oli täydellinen hetki syödä ananasjäätelöä ja nauttia lämpöisistä kesäpäivistä. Arvoitukset olivat oma lukunsa, mutta ananasjäätelön voittanutta ei kyllä ollut!

Sarja päättyy.