Korkeasaaren eläinlääkäri saa hoitaa villieläimiä

Kun saavumme Korkeasaareen tavallisena tiistaipäivänä, eläinlääkäri Sanna Sainmaa on juuri suorittanut punaniskavallabin eli pienikokoisen kengurun kastrointileikkauksen.

– Täällä työt vievät enemmän aikaa kuin pieneläinklinikalla. Minun täytyy ensin ajaa autolla eläimen luokse, tehdä hoitosuunnitelma, mahdollisesti nukuttaa potilas ja kuljettaa se tarvittaessa klinikalle, tehdä toimenpide sekä palauttaa eläin takaisin. Lopuksi potilas herätetään ja valvotaan, miten se toipuu.

Sanna sai vallabin kiinni ampumalla siihen nukutusnuolen. Jos otusta ei olisi nukutettu, se olisi pitänyt nostaa kuljetuslaatikkoon hännän tyvestä kiinni pitämällä. Sanna käy tarkistamassa, miten leikattu vallabi jaksaa. Kun tarhan ovi avataan, pikkukengurut kurkistelevat meitä. Kun ne ovat tutun hoitajansa kanssa, ne saattavat tulla rapsutusetäisyydelle.

Lue myös: Saukko on leikkisä eläin

Leikattu uros hyppii hitaan näköisesti muiden mukana ja näyttää toipuvan hyvin. Sanna kehuu sen luonnetta mukavaksi, joten nyt leikkauksen jälkeen se voi jatkaa elämäänsä laumassa.

Korkeasaaressa on myös luonnonvaraisten eläinten sairaala, ja Sanna työskentelee sielläkin. Hänellä ei ole eläintarhassa vakituista avustajaa, mutta erikoisempiin toimenpiteisiin voidaan kutsua paikalle asiaan erikoistunut eläinlääkäri. Sanna kuljetti kerran leijonanpentuja autollaan yliopistolle, jossa oli tarvittavia tutkimuslaitteita.

Villieläinsairaalaan tulee vuodessa yli 800 potilasta, joista iso osa voidaan palauttaa takaisin luontoon. Sairaalaan tuodaan paljon lintuja ja siilejä, keväisin myös kuutteja. Yksi tämän päivän potilaista on maakotka, joka löydettiin luonnosta huonokuntoisena. Sairaalassa paljastui, että sitä oli ammuttu.

Sanna tutkii kotkan röntgenkuvia, joissa näkyvät sen vammat. Luontoon sitä tuskin päästetään enää, mutta se voisi elää helpomman elämän jossain eläintarhassa.

Lue myös: Korkeasaareen uusia asukkaita – berberiapinat lumen lumoissa

Jalka visentin alla

Eläinlääkärin työpäivät ovat täynnä yllätyksiä. Kerran Sannan piti nukuttaa myskihärkä, jonka painoa hän ei tiennyt. Koska nukutuslääke annostellaan eläimen painon mukaan, hän soitti toiseen eläintarhaan. Siellä arvioitiin tavallisen myskihärän painoksi 200 kiloa. Nukutusaine ei kuitenkaan tepsinyt, ja Sanna joutui lisäämään määrää. Myöhemmin paljastui, että Korkeasaaren yksilö painoikin hurjat 360 kiloa!

Pieniä mokia sattuu silloin tällöin. Sanna on kerran ampunut nukutusnuolen vahingossa väärään eläimeen. Lisäksi voi tulla pieniä kolhuja.

– Pöllö on nokkaissut ja kani raapinut. Lenkkarini jäi kerran nukutetun visentin
alle, kun nostimme sen kuljetuslavalle. Niinpä kuljin lenkkari toisessa ja kumisaapas toisessa jalassani.

Eläintarhan villieläimet ovat yleensä perusterveitä ja ne ovat säilyttäneet villit vaistonsa. Eläinlääkärin pitää olla kekseliäs, koska villieläimiä on joskus vaikea lääkitä. Niitä ei pysty myöskään aina hoitamaan täysin oppikirjan mukaan. Lisäksi eläimet stressaantuisivat, jos niitä otettaisiin koko ajan kiinni lääkitysten takia. Ei ole myöskään olemassa lääkeannoskirjaa jokaiselle eläinlajille.

– Kulaanille ei voi määrätä silmätippoja kolmesti päivässä. Eikä leijonalle voi sanoa leikkauksen jälkeen, että otapa rauhallisemmin pari viikkoa.

Villieläimiä ei kesytetä Korkeasaaressa, eikä niihin kosketa, ellei se ole välttämätöntä.

– Lumileopardin pennut ovat kissapedoista leppoisimpia. Pystyin ottamaan ne hoitotoimenpiteitä varten syliin kymmenkiloisinakin. Esimerkiksi amurinleopardit voivat käydä kimppuun jo kaksikiloisina.

Lue myös: Jääkarhunpentu syntyi Ranuan eläinpuistossa

Lääkäri on leijonaa pahempi

Monet eläimet tunnistavat Sannan jo kaukaa. Yleensä ne eivät ilahdu, koska ne yhdistävät eläinlääkärin kiinniottoon. Kun Sanna lähestyy vuohiaitausta, vuohet voivat valita, ovatko ne lähempänä eläinlääkäriä vai siirtyvätkö ne aitauksen perimmäiseen nurkkaan leijonatarhan viereen.

– Ne valitsevat minun ja leijonien väliltä aina leijonalauman, Sanna nauraa.

Nukutusnuolet kuuluvat Sannan tärkeimpiin työvälineisiin. Ampuminen on tarkkaa puuhaa, koska eläimet liikkuvat. Pitäisi osua oikeaan eläimeen, oikeaan kohtaan ja toivoa, että annostusmäärä
on oikea.

Kulaanien eli aasianvilliaasien tallin vintillä näkyy pyöreä kolo, joka on eläinlääkärin ampuma-aukko. Kulaanin nukuttaminen vaatii oveluutta. Eräs kulaanirouva nimittäin tunnistaa eläinlääkärin jo kaukaa. Lisäksi se tunnistaa Sannan laukun ja auton. Niinpä otus täytyy saada harhautettua, jos sen aikoo saada nukutettua.

– En voi näyttäytyä sille nukutuspyssyn kanssa, vaan hoitajan täytyy kuljettaa pyssy paikalle. Harhautusten jälkeen kiipeän salaa tallin vintille. Sitten hoitaja antaa kulaanille aamuruoan, ja kyttään valmiina vintillä, Sanna kertoo.

Autoilua maakotkan kanssa

Eläimistä puhutaan Korkeasaaressa lajinimillä, mutta hoidon helpottamiseksi niille on annettu myös omia nimiä. Sannan lempipotilaisiin kuuluu 40-vuotias laiskiaisnaaras nimeltä Coco. Se löytyi alunperin orpona ja on siksi tottunut ihmisiin.

– Se on hyvin rauhallinen ja arvokas ja näyttää usein unohdetulta karvahatulta nukkuessaan ylhäällä. Jos Coco ei tule jonain päivänä syömään, hoitajat kiipeävät kyllä syöttämään sen.

Villieläinten hoitaminen ei pelota Sannaa, mutta hoitotilanteissa pitää olla tarkkana.

– Pakoreitti katsotaan aina valmiiksi. Ne ovat aina pulssia nostattavia tilanteita ja niin niiden pitää ollakin.

Sanna on kuljettanut omalla autollaan koiralaatikossa muun muassa lumileopardin- ja leijonanpentuja. Kerran Sanna ajoi autoaan ja vieressä istui eläintenhoitaja, joka piteli sylissään maakotkaa.

– Sanoin hänelle, että et sitten päästä irti. Vakuutusyhtiölle voisi olla selitettävää, jos maakotka repisi auton, Sanna nauraa.

Artikkeli on julkaisu aiemmin Koululaisessa 4/2013.