Näin eläimet pärjäävät pimeydessä

Lepakot kaikuluotaavat

Lepakot ovat maailman ainoita lentäviä nisäkkäitä. Itse lentokyvyn lisäksi lepakoiden erityispiirteenä on kyky lentää pimeässä. Siinä missä linnut liitelevät taivaalla päivisin, yöaktiiviset lepakot lähtevät liikkeelle vasta hämärän tullen.

Pimeässä lentäessään ja hyönteisiä saalistaessaan lepakot hahmottavat ympäristöään korkeiden ultraäänien avulla. Ne kaikuluotaavat ympäristöään korkeilla äänillä saadakseen selville, mitä ilmatilassa on. Ääni heijastuu takaisin lepakon suuriin korviin osuessaan esteeseen, jolloin lepakko pystyy arvioimaan kohteen etäisyyden ja suunnan. Lepakot muodostavat ultraäänen äänihuulillaan samalla tavalla kuin ihminen puheen.

Lepakkojen ultraäänet ovat taajuudeltaan yleensä ihmisen kuuloaluetta korkeammalla. Hyväkuuloiset ihmiset saattavat kuulla isolepakon melko matalataajuisen kaikuluotausäänen. On kuitenkin vain hyvä, ettemme pysty kuulemaan kaikkein korkeimpia ultraääniä, sillä jotkut ulkomaiset lepakkolajit huutavat niin korkealla taajuudella, että se ylittäisi ihmisen kipukynnyksen.

Pöllöt käyttävät kuuloaan

Öisin saalistavat eläimet ovat harjaantuneet selviytymään pimeässä. Esimerkiksi pöllöillä on ilmiömäisen tarkka kuulo. Niiden naamakiehkura ja korvantaustan höyhenys ohjaavat ääniä korviin, mikä tehostaa kuuloaistia entisestään. Pöllöt kuulevat muita lintuja paremmin erityisesti korkeita äänitaajuuksia, mistä on apua pikkunisäkkäiden saalistamisessa.

Joidenkin pöllölajien korvat ovat hieman eri tasossa toisiinsa nähden, mikä auttaa pöllöä päättelemään vieläkin tarkemmin äänen lähteen. Juuri tarkan kuuloaistinsa avulla pöllö pystyy paikallistamaan pienen hiiren lehtikasasta tai lumen alta.

Kuulon perusteella saalistamista tehostaa pöllöjen taito lentää äänettömästi. Siipien havina saattaisi varoittaa saalista lähestyvästä uhasta. Pöllöjen siivet ovat suuret ja leveät suhteessa linnun painoon, joten lentäessä ei tarvitse turhaan kauhoa pysyäkseen ilmassa. Lisäksi pöllöjen sulat ja höyhenet ovat pinnaltaan ja reunoiltaan pehmeämpiä kuin muilla linnuilla, mikä vaimentaa ilmavirtauksen aiheuttamaa kohinaa.

Syvänmeren kalat hohtavat valoa

Merten syvyyksissä pilkkopimeässä ja kovassa paineessa elävät syvänmeren kalat ovat sopeutuneet hurjiin olosuhteisiin. Kylmissä ja pimeissä oloissa aika kuluu lähinnä ruokaa odotellessa. Etenkin petokalat pysyttelevät pitkälti paikoillaan suupalan toivossa. Koska valoa ja sitä myötä leviä tai kasveja ei ole, ravintoketju perustuu ylhäältä vajoaviin rippeisiin. Pinnan tuntumassa kuolleet eliöt laskeutuvat pikkuhiljaa alemmaksi syvemmällä elävien olentojen ravinnoksi.

Monilla syvänmeren kaloilla on eriskummallisia piirteitä, mutta niiden usein suorastaan karmaiseva ulkoasu ei pimeydessä erotu. Sen sijaan monet kaloista ovat itsevalaisevia. Loputtomassa pimeydessä ruokaa tai kumppanin löytää tuottamalla omaa, kelmeää valoa. Osalla otuksista on erilaisia valaistuja ulokkeita ja muita houkuttimia, joiden avulla ne toivovat houkuttelevansa saalista luokseen. Kylkien tai vatsan pienemmät valorivit taas piilottavat kalan omat ääriviivat petokalojen katseilta.

Lähteet: oppiminen.yle.fi, luomus.fi, luontoliitto.fi, tieku.fi, planeetanihmeet.wordpress.com