Luitko jo edellisen osan?
Koulupäivä tuntui aamun päätöksen jälkeen pitkältä. Tuuli huomasi vatsassaan pienen stressisolmun. Tuntui pahalta valehdella äidille ja ajatus ensi yöstä pimeässä kellarissa ei tuntunut kovinkaan hyvältä.
Ja silti samaan aikaan ajatus siitä, että he tekisivät Patrikin kanssa jotain yhdessä, tuntui mukavalta. He olivat jutelleet Halloween-diskon jälkeen enemmän kuin koskaan ja välitunneilla tuntui jo ihan luontevalta, että Patrik ja Ville etsiytyivät hänen ja Aylan seuraan. Krista ja Anna olivat usein mukana ja joskus joku muukin luokalta. Oli kiva olla välillä se, joka jutteli poikien kanssa. Välillä tuntui jopa, että luokan suosituimmat tytöt Lumi ja Moona katselivat heitä vähän kateellisina pihan toiselta puolelta.
Päivän toisella välitunnilla he olivat jälleen kokoontuneet vakipaikalleen kiviaidan viereen, Tuuli, Ayla, Ville, Patrik ja Anna. Ville vilkaisi ympärilleen, viittasi toisia vähän lähemmäksi ja alkoi puhua hiljaisella äänellä.
– Minä ja Anna yritimme viime välitunnilla käydä juttelemassa Karhusen Jonin kanssa.
– Niinkö, Tuuli sanoi innokkaasti.
– Mitä hän sanoi? Ja eikö Karri tullut kovistelemaan teitä?
– Karri ei ole tänään koulussa, Anna vastasi.
– Mutta emme me saaneet Jonistakaan mitään irti. Tai siis, emme voineet puhua hänen kanssaan.
– Miksi, Patrik kysyi.
Anna ja Ville vilkaisivat toisiaan. Ville huokaisi raskaasti.
– No, Kettusen muu luokka oli vakipaikallaan mutta Joni ei ollut siellä. Yksi heidän luokan pojistaan sanoi, että Joni on roskakatoksen takana. Ja kun me menimme sinne… Villen ääni katosi ja hän katseli käsiään.
– Niin? Ayla kysyi jännittyneenä.
Ville tuntui hukanneen äänensä. Anna joutui täydentämään.
– Joni itki. Istui maassa katoksen vieressä ja itki niin kuin ihminen, jolla on ihan kamalan paha olla.
– Mitä te teitte, Tuuli kysyi varovasti.
– Minä en tehnyt mitään, Ville sanoi.
– En vaan tiennyt mitä pitäisi sanoa. Mutta Anna toimi hienosti.
– No, en nyt tiedä, Anna huokaisi.
– Menin kysymään, mikä on hätänä ja koetin halata. Mutta Joni ponkaisi vain pystyyn ja pötki karkuun. Ja sitten kello jo soi ja hän hyökkäsi sisään, meni varmaan vessaan piiloon ennen kuin seuraava tunti alkoi.
Koko porukka oli hetken hiljaa. Tuuli mietti Karhusen Jonia, pientä erityisluokkalaista poikaa, nippa nappa seitsemän vuotta täyttänyt. Mistä hänellä oli noin paha mieli?
– Jotenkin tuntuu pahalta, jos Joni on sekaantunut tähän, Ville sanoi lyhyesti.
– Mutta vaikka ei olisikaan, niin joku sitä vaivaa.
– Ikävä fakta on myös se, että Joni mahtuisi tuuletusikkunasta sisään, Ayla sanoi.
– Vaikka millään en haluaisi ajatella, että Joni on varas.
– Meidän täytyy, Tuuli, oikeasti olla siellä kellarissa ensi yö, Patrik sanoi päättäväisesti.
– Ehkä silloin saadaan jotain selvyyttä.
JATKUU!
Teksti: Maija Kajanto
Kuvitus: Sakari Saukkonen
Kommentit
Oma kommentti