Jatkotarina, osa 11: Viisi A ja katoavat esineet

Luitko jo edellisen osan?

Jatkotarina: Viisi A ja katoavat esineet

Loppuyö tuntui Tuulista sekavalta painajaiselta. Hän ja Patrik juoksivat kahden korttelin päähän ja pysähtyivät sitten huohottamaan ja pakkaamaan tavaroitaan. Sen jälkeen Tuuli vilkaisi rannekelloaan. Puoli kaksi.

Mitä hän tekisi? Äiti luuli, että hän olisi Aylalla, Aylan vanhemmat taas eivät tienneet että Tuulin mukamas pitäisi olla heillä. Kotiin ei voinut mennä ja koulun ovien aukeamiseen oli viisi tuntia aikaa.

– Sun pitää tulla meille yöksi, Patrik sanoi tyynesti.

– Äidin ja isän työvuoro päättyy vasta seitsemältä. Voidaan sanoa, että poikkesit aamupalalle, jos ei olla ehditty lähteä kouluun jo siihen mennessä.

– Joo, se on hyvä idea, Tuuli sanoi.

Samalla kuitenkin vatsaa nipisteli. Hän ei saanut mielestään varkaan ilmettä.

He eivät puhuneet mitään kävelymatkallaan pimeän kaupungin läpi Patrikin kotiin. Patrik ja hänen lääkärivanhempansa asuivat omakotitalossa, jota ympäröi iso puutarha. Talo oli ulkoapäin kaunis, mutta yön pimeinä tunteina puutarhan varjot tuntuivat kammottavilta. Tuuli oli helpottunut, kun he astuivat valaistuun eteiseen.

– Otatko voileivän, Patrik kysyi heittäen takkinsa ja lenkkarinsa eteiseen ja kävellen peremmälle.

Tuuli vastasi myöntävästi ja seurasi poikaa keittiöön. Katse kierteli kiiltävän valkoisia kaapinovia ja rosterisia kodinkoneita. Patrik kasasi ruokapöydälle voileipätarvikkeet ja laittoi kyselemättä kaksi mukillista maitoa kuumenemaan mikroon. Vasta kun he istuivat höyryävien kaakaokuppien äärellä pöydän vieressä ja ahmivat voileipiä, Tuuli tunsi palelun helpottavan. He tuijottelivat hetken kuppejaan ennen kuin Patrik puhui.

– Se oli Joni, hän sanoi hiljaa.

– Niin oli, Tuuli vastasi.

– Ja minä niin toivoin, että ei olisi ollut. Se on jotenkin aina ollut niin kiltin oloinen, sellainen vähän ressukka.

– Eli Joni varasti Kettuselta rahat, jotka oli tarkoitettu Halloween-rastin lippaan ostamiseen, Joni varasti puulaatikon ja myi sen ja Joni on livahtanut tuuletusikkunasta varkaisiin Kristan taloon, Patrik luetteli.

– Missä vaiheessa siitä on tullut tuollainen kriminaali, Tuuli kysyi ääni värähtäen.

Silmät kostuivat ja hän hieraisi niitä nopeasti. Hän oli säälinyt nalle-heijastimen omistajaa. Ja nyt…

– Musta tuntuu, että tässä jutussa täytyy silti olla jotain muutakin taustalla, Patrik sanoi miettiväisesti.

– Muistatko, kun silloin Halloween-rastiradalla me olimme metsässä ja siellä oli joku?

– Se joka lähti karkuun eikä me saatu häntä kiinni, Tuuli nyökkäsi.

– Se ei voinut millään olla Joni. Koulun urheilupäivänä hän oli viimeinen joka juoksussa, muistan koska olin ottamassa aikoja, Patrik sanoi.

– Joni me oltaisiin saatu kiinni. Eli se oli joku muu.

– Kuka, Tuuli sanoi vaikka arvasi vastauksen.

– Sen kun tietäisi, Patrik kohautti olkapäitään.

– Mutta nyt meidän on pakko mennä nukkumaan. Kello on aika paljon. Mä tuon sulle peiton ja tyynyn, saatko sä tuossa sohvalla unta?

– Joo, varmasti. Ja kiitos. Mä voin nostella nämä jääkaappiin jos sä laitat sen petin kuntoon.

Tuuli epäili ettei saisi unta, mutta kun hän oli pyyhkinyt leivänmurut pöydältä ja mennyt olohuoneeseen, pelkkä vuoteeksi pedatun sohvan näkeminen sai hänet haukottelemaan. Tuuli ryömi vaatteet päällä peiton alle ja jossain unen ja valveen rajamailla hän oli kuulevinaan, kuinka Patrik toivotti hyvää yötä.

JATKUU!

Teksti: Maija Kajanto
Kuvitus: Sakari Saukkonen

Kommentit

Oma kommentti