Itämerenkampela, kilkki ja särmäneula – Itämeren pinnan alla elää kaikenlaisia eliöitä

Itämeren pohjalla on rikas maailma metsineen, niittyineen ja puhtaanapitolaitoksineen. Siellä asuvien eliöiden joukkoon on soluttautunut myös ei-toivottuja kuokkavieraita.

Itämeren eliöt: Ruskea itämerenkampela.

 

Itämeren eliöt: itämerenkampela

  • Koko: 20–35 cm
  • Ruokavalio: Erilaiset pohjaeläimet, kuten sinisimpukat

Itämerenkampelan olemassaolo selvisi vasta vuonna 2017, kun geenitesteissä ilmeni, että kyseessä onkin kotoperäinen, vain Itämeressä viihtyvä kampelalaji. Hassun näköisen lajin edustajia ei siis elä missään muualla maailmassa. Pikkukampelat ovat aivan tavallisia kalanpoikasia, kunnes ne käyvät muutaman viikon ikäisinä pötköttämään meren­pohjalle. Silloin niiden toinen silmä vaeltaa toisen silmän viereen, mutta suu jää omalle paikalleen.

Itämeren eliöt: Keltaoranssi kilkki

Kilkki voisi elää jopa monen sadan metrin syvyydessä.

Itämeren eliöt: kilkki

  • Koko: 10 cm
  • Ruokavalio: Valkokatkat, raadot ja kuolleet kalat

Merten pohjassa elävä selkärangaton kilkki on oikea puhtaanapitolaitos. Se elää pohja­liejun lomassa ja syö sieltä kaikenlaisia raatoja. Kilkki voisi elää jopa monen sadan metrin syvyydessä, jos siellä olisi happea. Koska Itämeren pohjasta jo noin Tanskan kokoinen alue on kuollutta eli hapetonta aluetta, on kilk­kienkin asuinalue supistunut. Hapettomia alueita aiheuttaa erityisesti rehevöityminen, eli liiallisten ravinteiden pääsy Itämereen.

Itämeren eliöt: Vihreä liejutaskurapu

Liejutaskurapu on haitallinen vieraslaji.

Itämeren eliöt: liejutaskurapu

  • Koko: 2–3 cm
  • Ruokavalio: Kotilot, leväsiirat

15 vuotta sitten Itämerellä havaittiin ensimmäisen kerran liejutaskurapuja. Pohjois-Amerikasta laivojen painolasti­vesitankeissa salamatkustaneet taskuravut ovat sittemmin levittäytyneet nopeasti koko Saaristomeren ja läntisen Suomen­lahden alueelle. Liejutaskuravut ovat uhka kokonaiselle elinympäristölle. Ne syövät liian tehokkaasti pikkuotuksia, kuten kotiloita ja leväsiiroja, jotka puolestaan pitävät rakkohaurujen lehtiä puhtaana päällyslevistä.

Keltamusta haahka

Haahka syö sinisimpukoita. Jos niitä ei ole, haahkallakin on vaikeaa.

Haahka

  • Koko: Siipien kärkiväli voi olla yli 50 cm
  • Ruokavalio: Sinisimpukat, kotilot ja äyriäiset

Haahka on Itämeren suurimpia sorsia. Se on hyvin taitava sukeltaja, joka voi uida jopa 20 metrin syvyyteen hakemaan sini­simpukoita ruuaksi. Jos sinisimpukoita ei ole, on haahkallakin vaikeaa. Myös meri­kotkan runsastuminen on vaikeuttanut haahkojen elämää viime vuosikymmeninä, sillä meri­kotkat syövät haahkojen poikasia. Haahkat ovatkin nykyään erittäin uhanalaisia.

Vihreä pikkuhauru

Pikkuhauru on silmälläpidettävä laji.

Pikkuhauru

  • Koko: 30 cm
  • Tarvitsee valoa, joten ei elä sameissa vesissä

Kotoperäinen pikkuhauru on Itämeren olosuhteisiin sopeutunut rakkohaurulevän sukulainen. Haurut muodostavat mereen metsän, joka on melkein kaikkien rannoilla elävien eläinten koti. Pikkuhauru menestyy kivi- ja kalliorannoilla Pohjanlahden perukoilla, missä suolapitoisuus vähenee. Pikkuhauru on silmälläpidettävä laji, sillä vesien rehevöityessä ei pikkuhaurulle riitä valoa.

Ruskea särmäneula

Särmäneula on Itämeren oma merihevonen.

Särmäneula

  • Koko: 20 cm
  • Ruokavalio: Eläinplankton, äyriäiset, hankajalkaiset

Särmäneula on Itämeren merihevonen, eli se kuuluu putkisuukaloihin. Toisin kuin muut kalat, jotka usein vain jättävät mätimunansa pohjalle tai kasvien sekaan, särmäneula­koiraat kantavat niitä vatsapussissaan. Huolehtiva isä kantaa poikasiaan, kunnes ne kuoriutuvat. Särmä­neulat viihtyvät rakkohaurumetsiköissä ja merenalaisilla niityillä. Jos sukeltaja malttaa olla tarpeeksi kauan paikoillaan, voi särmä­neulan bongata myös uimarannan lähistöltä.

Valkoinen liejusimpukka

Liejusimpukan olemassaolon tunnistaa vesirajaan ajautuneista kuorenpalasista.

Liejusimpukka

  • Koko: 1.5–2 cm
  • Ruokavalio: Bakteerieläimet ja plankton

Vaikka liejusimpukka on yksi runsaslukuisimmista meren pehmeillä pohjilla elävistä simpukoista, näkee niitä ani harvoin. Niiden olemassaolosta kielivät vain vesirajaan ajautuneet valkeat kuoren­palaset. Simpukat nimittäin kaivautuvat pohjan sedimentin sisään. Sieltä ne kurottavat putkensa eli sifoninsa liejun pinnalle. Putken avulla ne suodattavat vedestä itselleen ravintoa – ja samalla puhdistavat vettä.

Juttua varten on haastateltu meri- ja ympäristöbiologi Miina Mäkeä, joka on kirjoittanut aiheesta Elonkirjo-teoksen (Wsoy.)

Lue lisää: Näin eläimet pärjäävät pimeydessä

Juttu on julkaistu Koululainen 5/23 -lehdessä. 

Avainsanat

Kommentit

Oma kommentti