Jatkosarja: Reilu luokka ja kadonneen opettajan arvoitus, osa 3

Koululaisen nettisivuilla alkoi toissa viikolla uusi ja jännittävä jatkosarja! Täältä läydät luvun 1 ja luvun 2.

Vielä ehdit mukaan tapahtumiin – mitä mahtaa kätkeytyä kadonneen opettajan arvoituksen taakse? Ja  ketkä kaikki joutuvat jälki-istuntoon sijaisen takia?

Luku 3

Vessa oli käytävän päässä ja avatessaan oven Suvi näki Merin istuvan lattialla itkemässä. Suvi puri huultaan, meni istumaan Merin viereen ja kietoi kätensä tämän harteille.

– Ehditkö sä vessaan, Suvi kysyi vähän vaikeasti.

Meri nyökkäsi ja pyyhki kyyneliä nyrkeillään.

– Tuo on vain…epäreilua! Mä en ole pyytänyt, että mulla on diabetes. Mä en halua olla se, jonka tarvii aina päästä käymään vessassa. Se on n-n-noloa jo muutenkin, Meri nyyhkäisi.

Suvi nyökytteli.

– Se opettaja on ihan nilkki. Älä siitä välitä. Pipu ei ikinä tekisi tuollaista eikä kukaan meidän vakisijaisista myöskään. Tuosta pitäisi kannella rehtorille.

– Huusiko se Saralle, Meri kysyi kuivaten poskiaan.

– Vähän. Ja antoi tunnin istumista. Mutta ei Sara tuntunut piittaavan, Suvi totesi.

Meri nousi ottamaan käsipaperin ja niisti päättäväisesti nenänsä.

– Mua se ei enää hyppyytä, hän niiskahti.

– Oikein, Suvi kannusti. – Mennään takaisin luokkaan. Kohta alkaa välituntikin.

Nilkki ei kiinnittänyt mitään huomiota tyttöihin kun nämä palasivat luokkaan ja livahtivat pulpetteihinsa. Luokassa vallitsi nyt hiljaisuus, mutta se ei ollut sellaista hyväntuulista hiljaisuutta mihin Pipun tunneilla oli tottunut, vaan jotenkin painostavaa. Suvia vähän puistatti ja hän oli tyytyväinen kun tunti loppui.

Välitunnilla Olivia, Meri, Tommi, Essi, Mariama ja Suvi kerääntyivät tiiviiksi rykelmäksi koulun seinustalle. Essi oli juuri selittämässä jotain sijaisopettajan sanomaa, kun Sara tuli koulun alaovesta ja laahusti haluttoman oloisena pihan poikki. Miia ja Taru olivat vakiopaikallaan, nojailivat koulun pihaa kiertävään kaiteeseen ja naureskelivat jollekin, oliko se sitten oppilaille vai ohikulkeville autoille. Sara otti suunnan heitä kohti, mutta ei tuntunut pitävän kiirettä.

Suvi kuuli äkkiä miten Meri veti syvään henkeä ja kädet nyrkkiin puristettuina rykäisi ja kohotti ääntään.

– Sara!

Yllättynyt hiljaisuus. Meri oli yleensä hiljainen ja ujo ja karttoi Saraa, Miiaa ja Tarua kuin ruttoa. Nytkin hän näytti siltä että olisi hyvin mielellään tehnyt mitä tahansa muuta kuin puhunut Saralle, mutta kovasti ponnistaen hän oli saanut nimen suustaan. Sara kääntyi yllättyneenä heitä kohti.

– Kiitos, Meri sanoi vähän takellellen. – Se oli sulta… tosi kilttiä. Mä en saanut sanottua mitään kun se… kun se ope vaan huusi. Kiitos.

Merin puhe katkeili Saran katseen edessä ja hän änkytti. Suvi nosti katseensa Saraan ja odotti tämän kohauttavan olkapäitään tai vain menevän menojaan, erityisesti kun Suvi äkkiä huomasi Miian ja Tarun keskeyttäneen juttunsa ja seuraavan keskustelua mielenkiinnolla.

Sara näyttikin yllättyneeltä, mutta sitten hän hymyili.

– Ei kiittämistä. Se on ihan nilkki se tyyppi.

Merin kasvot sulivat helpottuneeseen hymyyn.

– Mua harmittaa että sä sait vielä istumistakin siitä, hän sanoi jo vapautuneemmin.

Sara naurahti ja huitaisi kädellään.

– Hui hai, ei se ole eka kerta.

Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään, sitten Essi avasi suunsa.

– Tiedättekö, mikä mua kaikkein eniten ihmetyttää tässä?

Kaikki olivat kääntäneet katseensa Essiä kohti. Sivusilmällä Suvi näki, että Sara liikahti hieman, kuin aikoen suunnistaa aidan vierelle Tarun ja Miian viereen. Jotenkin tyttö tuntui kuitenkin epäröivän. Suvi käänsi äkkiä katseensa Saraan ja heilautti kutsuen päätään heidän porukkaansa kohden. Sara puri huultaan kuin tehden päätöksensä, sitten hän äkkiä päättäväisesti marssi heidän luokseen ja asettui Suvin viereen. Tämä vilkaisi vaivihkaa aidan suuntaan ja näki Tarun ja Miian kuiskuttelevan päät yhdessä. Ohhoh, Suvi mietti. Tämä päivä näytti olevan yllätyksiä täynnä.

– Niin, mua yllättää tuo tämän päivän episodi yhdestä syystä, Essi jatkoi. – Se nilkki ei tiennyt Merin diabeteksestä.

– No se kai tässä nyt on tullut kaikille selväksi, Tommi tuhahti.

Essi mulkaisi poikaan väheksyen.

– Hei, ravistelehan vähän sitä paksua kalloasi. Milloin tämä muka on käynyt koskaan ennen, kysyn vain? Ei koskaan. Merin diabetes on ensimmäinen asia, minkä Pipu kertoo yleensä jokaiselle sijaiselle. Eikä siis sen takia, että Merin pitää joskus päästä vessaan. Vaan siksi, että jos joskus joku menee pieleen insuliinien kanssa tai muuta, niin sijaisen nyt vaan pitää tietää tästä, nuo sokerit ja pistämiset ja muut.

Toiset olivat hetken hiljaa. Sitten Suvi sanoi hitaasti:

– Eli jos Pipu olisi tiennyt, että on poissa tänään…

– …niin se olisi tiedottanut tästä sijaiselle, Essi täydensi. – Juuri näin.

– Eli se ei tiennyt olevansa poissa, Sara sanoi hitaasti. – Eikä kukaan muukaan tunnu tienneen, että se on poissa. Tai muuten täällä olisi ehkä ollut joku muu opettaja tuon armeijan kapiaisen näköisen kaiffarin tilalla.

– Nimenomaan, Essi nyökytti.

– Ja vaikka Pipu olisi sairastunut tänä aamuna tai sille olisi tullut yllättäen joku meno, se olisi silti soittanut ja muistuttanut sijaista Merin diabeteksestä, Olivia sanoi äkkiä. – Niinhän se teki viimeksikin kun sillä oli oksennustauti ja se jäi aamulla kotiin, muistatteko, viime talvena? Silloin meillä oli se nuori naissijainen. Mutta se kysyi heti ekan tunnin aluksi, kuka on Meri ja sanoi sitten, että varmisti vain kun Pipu mainitsi hänestä.

Hetken kaikki seisoivat hiljaa.

– Tässä on nyt jotain vähän omituista, Suvi sanoi lopulta.

Samassa kello pärähti ja kuin unesta heränneinä kaikki suunnistivat luokkaan. Suvi hämmästyi porraskäytävässä taas huomatessaan, että Sara harppoi edelleen heidän joukossaan.

Päivän loput tunnit valuivat hitaasti ohi. Nilkki vaikutti edelleen lyhytpinnaiselta ja kireältä, mutta isompia räjähdyksiä ei tullut. Viimeisen tunnin lopuksi, kun oppilaat keräilivät tavaroitaan, Nilkki vilkaisi yrmeästi Saran suuntaan.

– Jälki-istunto alkaa sitten välittömästi tämän tunnin jälkeen. Kännykät äänettömälle siksi aikaa.

Sara kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, mutta Suvi kaivoi nopeasti puhelimensa esiin ja laittoi äidille tekstiviestin. Sitten hän vaiensi puhelimen ja jäi vähän epätietoisena istumaan pulpettiinsa. Nilkki itse nousi, sanoi hakevansa opettajanhuoneesta jotakin ja katosi. Oppilaat valuivat hitaasti luokasta ulos ja Sara vilkaisi Suvia.

– Jos sä nyt vaan lähdet, niin ei se sano sulle mitään, oikeasti. Mee vaan!

Suvin sisällä tuntui lämmin ailahdus. Sara ei ollut ikinä käyttäytynyt näin reilusti.

– En mä mee. Mä olin ihan yhtä hävytön kuin säkin, joten jos siitä nyt tänään päätettiin antaa istumista, niin sitten istutaan yhdessä.

Äkkiä Sara hymyili. Jotenkin hänestä tuli ihan eri näköinen, Suvi mietti. Yrmeä kovistyttö tuntui jotenkin kadonneen, ainakin pieneksi hetkeksi. Suvi yritti keksiä jotain sanottavaa mutta ei ehtinyt, kun Nilkki jo palasi luokkaan.

Jos sijaisopettaja hämmästyi Suvin nähdessään, ei hän ainakaan osoittanut sitä eleelläkään. Asettui vain opettajanpöydän ääreen kirjan ja ison kolmioleivän kanssa, käski tyttöjen asettaa reput kauemmaksi ja ryhtyi mutustamaan voileipäänsä.