Jatkosarja: Reilu luokka ja kadonneen opettajan arvoitus, osa 4

Koululaisen nettisivuilla on meneillään jännittävä jatkosarja! Täältä läydät luvun 1, luvun 2 ja luvun 3.

Vielä ehdit mukaan tapahtumiin. Mitä mahtaa kätkeytyä kadonneen opettajan arvoituksen taakse? Ja mitä uutta Suvi oppii luokkakaveristaan Sarasta jälki-istunnon ansiosta?

Luku 4

Minuutit matelivat tuskaisen hitaasti. Suvi koetti miettiä Kreikan reissua, seuraavan päivän läksyjä, Kauniiden ja rohkeiden tapahtumia ja ties mitä, mutta mikään ei tuntunut auttavan, aika vain ei kulunut yhtään sen nopeammin. Nälkä kierteli vatsassa ja tuntui erityisen epäreilulta, että opettaja kiskoi kolmioleipää heistä piittaamatta. Sara tuntui vajonneen ajatuksiinsa ja hypisteli hajamielisesti hiuksiaan.

Kun tunti lopulta oli ohi, Suvista tuntui, että jäsenet särkivät ja hän oli väsyneempi viimeisen tunnin istumisen takia kuin koko päivän koulutyöstä. Nilkki kokosi paperinsa, nyökkäsi tytöille ja poistui. Suvi venytteli ja sieppasi reppunsa. Sara näytti kokoilevan tavaroitaan hitaasti.

– Huh, ihanaa päästä kotiin, Suvi sanoi.

Sara ei vastannut, hänen kasvonsa jähmettyivät vähän. Suvi mietti hetkisen ja kysyi sitten, itsekin vähän itseään ihmetellen:

– Onko sulla kiire kotiin?

Sara vilkaisi yllättyneenä Suviin.

– Ei mulla mikään. Ei siellä kukaan odota.

– Eikö sun vanhemmat ole huolissaan?

– Äiti on illan töissä, Sara sanoi välttelevästi.

– Ai. No mutta haluaisitko sä tulla meille välipalalle? Mulla on ainakin ihan hirveä nälkä.

Sara näytti yllättyneeltä mutta sitten hän hymyili.

– Joo, voin mä tulla.

Merkillinen päivä, Suvi mietti kun he tulivat koulun alaovista pihalle ja marssivat pyörätelineiden luo. Aamulla hän oli odotellut tunnin alkua siinä missä muutkin eikä ollut koskaan puhunut Saran kanssa kahta sanaa enempää.

Kun Suvi sai maastopyöränsä irti telineestä, hän vilkaisi syrjäkarein Saraa. Hänen yllätyksekseen Sara otti telineestä miestenpyörän, joka ei näyttänyt kovinkaan uudelta ja joka oli hänelle liian ison näköinen. Suvi avasi jo suunsa kysyäkseen jotain, mutta sulki sen sitten. Ehkä hän kysyisi joskus myöhemmin.

Varttia myöhemmin tytöt parkkeerasivat polkupyöränsä Nallentien kerrostalon alaovelle ja kiipesivät portaat kolmanteen kerrokseen. Suvi avasi oven eteiseen ja huusi äitiä.

– Oletko sä kotona?

– Joo, täällä, äiti vastasi ilmestyen olohuoneesta. – Hyvä kun laitoit viestin. Kukas tämä on?

– Tässä on Sara. Meidän luokalta. Me oltiin molemmat jälki-istunnossa.

– Jahas. Tulkaas keittiöön, saat selittää tarkemmin.

Sara näytti vähän vaivaantuneelta seuratessaan heitä keittiöön. Suvi huitaisi keittiön tuolia kohti ja otti jääkaapista tuoremehupurkin. Äiti oli kattanut pöytään voileipiä, porkkanapaloja ja omenoita ja nosti nyt pöytään ylimääräisen lasin ja lautasen. Suvi kaatoi itselleen ja Saralle mehua ja iski hampaansa voileipään.

– Se oli sen opettajan syytä, Suvi mokelsi suu täynnä voileipää. – Se on ihan nilkki.

Äiti ei kommentoinut, haki vain itselleen kupin kahvia ja käski aloittaa alusta. Kuultuaan koko tarinan hän pyöritteli päätään.

– No, minä en tykkää siitä, että opettaja käyttäytyy mielivaltaisesti. Hänen olisi pitänyt kuunnella Meriä. Mutta toisaalta, ei opettajillakaan nyt ihan helppoa ole.

– Mutta minusta Sara teki ihan oikein, Suvi sanoi puolustelevasti.

– Ehdottomasti. Ja tuo istuminen ei ollut oikein, Suvin äiti pohti. – Pitäisikö sinun äitisi laittaa Vilman kautta viestiä rehtorille, hän kysyi Saralta.

Sara oli istunut hiljaa ja syönyt voileipiä kuin pieni kone mitään sanomatta. Nyt hän vilkaisi hätkähtäen ylöspäin.

– En mä usko, että äiti haluaa siihen puuttua, hän sanoi nopeasti. – Eikä sillä ole väliä. Tulipa istuttua.

Suvin äiti näytti hetken siltä kuin aikoisi sanoa jotain mutta muutti sitten mielensä.

– Haluatko lisää voileipää? Tai palan omenapiirakkaa? Sitä jäi eilen meiltä, Suvi ei ole omenapiirakan suurkuluttaja.

– Kiitos, mielellään, Sara vastasi nopeasti.

Äiti katsoi Saraa jotenkin tutkivasti mutta ei sanonut mitään, nousi vain ottamaan omenapiirakan jääkaapista. Suvi oli jo paneutunut uuteen aiheeseen.

– Mitä sä olet, äiti, mieltä, mitä Pipulle on tapahtunut?

– Tuskin mitään radikaalia, äiti totesi rauhallisesti. – Eiköhän hän ilmesty jostakin.

Suvi ja Sara vilkaisivat toisiaan ja Suvista tuntui, että he ajattelivat samaa: äiti ei ottanut tätä tosissaan. Tytöt keskittyivät lautasiinsa ja syötyään omenapiirakan loppuun Sara joi mehunsa ja nousi.

– Kiitos ruoasta, oli tosi hyvää! Mä taidan nyt polkea kotiin.

– Eipä kestä, tervetuloa toistekin kylään, äiti vastasi kevyesti. – Missä päin sinä asut, onko pitkä matka?

– Ranuantiellä. Ei ole pitkä matka, Sara vastasi kohteliaasti. – Moikka, Suvi! Nähdään huomenna.

– Huomiseen.

Suvi saattoi Saran eteiseen ja katsoi ikkunasta kun tämä meni polkupyörälleen.

– Tiedätkö sinä, millainen koti tuolla Saralla on, äiti kysyi kun Suvi maleksi takaisin keittiöön.

– Ei ole ollut puhetta, Suvi vastasi huolettomasti. – Jotain se sanoi, että äitinsä on iltatöissä.

– Vai niin.

Suvi vilkaisi äitiä otsa rypyssä ja alkoi nostella astioita tiskikoneeseen. Samalla hän mietti Saraa. Hän oli aina olettanut, että Saralla oli paljon taskurahaa, mutta nyt asiaa pohtiessaan hän ei äkkiä ollut ihan varma. Saralla oli aina farkut ja jokin tumma paita, mutta tarkemmin ajateltuna, aika usein samat vaatteet. Ja se polkupyörä. Ja Ranuantie, siellä oli aika huonokuntoisia kerrostaloja, niistä oli kirjoitettu paikallislehdissäkin. No, mitä näistä. Suvi karkotti ajatuksen mielestään. Saran kanssa oli joka tapauksessa ollut hauskaa tänään. Se oli plussaa, kun muuten koulupäivä oli ollut niin omituinen.